'Mutta, rakas Heikki—älä nyt suutu—minä pelkään niin kowin, kun sinä olet ruwennut…' rohkenin minä muistuttaa.
'Onhan sitä … onhan tuota tullut, mutta eihän se niin … woinhan senkin heittää…' sanoi hän.
Woi kuinka se teki hywää sydämmelleni. Minä purskahdin ilosta itkemään ja ryöpsähdin hänen kaulaansa. Siinä sitten itkeä nyyhkytin niinkuin pieni lapsi, täynnä toiwoa ja luottamusta, mutta kylmältä ja yhtäkaikkiselta tuntui hän,—'mutta ehkä se on miehen wahwemman luonnon tähden', ajattelin minä.
'Älähän tuossa nyt joutawoitse … mitähän sinä nyt taas siinä…' sanoi hän waan ja siihen se sillä kerralla jäi.
Pitkiä aikoja ei kulunutkaan, ennenkuin hän rahoineen ja lupauksineen lähti rautatien työhön. Kauwas pohjoiseen meni hän, mutta minä lasteni kanssa jäin erään talon huoneen nurkkaan, minkä hän ennen lähtöänsä oli meille hankkinut. Lähdön aikana koetin minä pyytää, että hän jättäisi edes wähän rahaa minullekin, sillä eihän tiedä mikä tarwe ehkä sattuisi tulemaan.
'Mitä sinä sillä … tulethan sinä toimeen, sillä jäähän tänne kaikenlaista.—Minä tarwitsen rahoja, enkähän minä kauan ole, ennenkuin lähetän', sanoi hän waan.
Kului aikaa sen lyhyttä, tämän pitkää, enkä minä saanut hänestä minkäänlaista tietoa, en edes sitäkään, missä hän oleskelee. Minä tulin kowin lewottomaksi ja joka postintulo=kerta käwin postitoimistossa kysymässä: 'eikö minulle ole tullut kirjettä?' 'Ei ole', oli waan aina lyhyt ja sydäntä wiiltäwä wastaus.
Tämmöisissä oloissa kului toista wuotta. Mitä meille oli jäänyt elämiseksemme, oli kaikki loppuun kulunut ja kaikenlaiset puutteet alkoiwat joka puolelta ahdistaa. Silloin tuli eräs meidän puolen mies rautatien työstä käymään kotonansa. Häneltä sain minä tietää, että mieheni nykyään oleskeli Perkkiön tienoilla. Oitis kirjoitin minä hänelle ja koetin selwittää, kuinka kurjassa tilassa minä olin lapsineni; samassa pyysin hartaasti, että hän antaisi pikaisesti jotakin wastausta. Tuota wastausta odotin taasenkin kauwan aikaa, mutta mitään semmoista ei tullut.
Syksy oli ja kaikkein pahin kelirikon aika. Minulle tuli semmoinen pelko ja ahdistus, ett'en woinut enään kauemmin paikoillani olla. Minä sijoittelin lapseni muiden hoidettawaksi, ja huolimatta pitkästä, tuntemattomasta matkasta ja huonosta kelistä, lähdin minä jalkasin käydä tallustelemaan pohjoista kohden. Minä en tiennyt mitä minä oikein tarkoitin ja mitä tällä pitkällä ja waiwaloisella matkalla woittaisin, niin oli sydämmeni täysi ja raskas, mutta mennä minun waan piti; kuitenkin woin wakuuttaa teille, että se tuli rakkaudesta häntä ja lapsiani kohtaan. Usein olin niin uupunut ja wäsynyt, ett'en parhaallakaan tahdolla woinut matkaani jatkaa. Silloin täytyi etsiä missä lähimpänä saisin jotakin suojaa, jossa saisin lewähyttää wäsyneitä raajojani. Kun sitten tulin rauhaan, tuliwat kaikki jäseneni niin kipeiksi, ett'en olisi woinut lattian poikki käwellä, waikka olisi ollut tappaja takanani. Pian pari wiikkoa kului minulta tällä matkalla. Kenkäni meniwät aiwan repaleiksi, sora ja rapakko nousi polwiin saakka, ja jalatonna sekä muuten riutuneena ja uupuneena pääsin minä wihdoin perille."
"Siellä kai ilo repesi?" ehätin minä wäliin sanomaan.