"Antakaa lapsen puhua—me olemmekin wanhat tuttawat", puolustelin minä tyttöä.
"Sen me jo tiedämmekin, pikku Tiina on puhunut kaikki", sanoiwat isä ja äiti yhteen ääneen.
"En minä ole kaikkia puhunut … en, en, en", sanoi tyttö, kiekkuen toisen jalkansa nojassa kahtaanne päin.
"Mitä sinä et ole wielä puhunut?" utasin minä hajamielisyydessäni, sillä tunnustaa täytyy, että häpesin itseäni, kun olin tytölle sanonut hänen wanhempiaan riitaisiksi, ja mitä he nyt minusta ajattelewatkaan.
"Ihi—ihi…" nauraa ihisi tyttö, kaiwellen sormellansa suupieltänsä— "saako sanoa?"
"Sano waan!" sanoin minä hämilläni, sillä enhän woinut lasta kieltääkään.
"Sitä en ole isälle ja äidille sanonut, kun te——tuota—tuota— sanoitte silloin, että, että isä ja äiti owat—owat ri-ri-riitaisat", sanoi pikku Tiina aristellen.
"Herra siunatkoon tuota hupakkoa, minkälainen se on… Jos et sinä siinä mokoma…", hätäili äiti, ja samassa sieppasi hän tytön kainaloista kohoksi ja wiedä riepoitti hänet aika kyytiä toiselle puolelle huonetta.
"Tuon toisen mökin asukasten kanssa", sanoi tyttö äitinsä häntä wiedessä, ikäänkuin tähdentääksensä äsköistä ilmoitustansa.
"Pidätkö siinä … lörppä … tuo häntä nyt on…" sanoi isä, ja siirteli hädissään joitakin kaluja toiseen paikkaan ikäänkuin hakeakseen jotakin muuta asiaa.