Asian kuultuansa pani mökin isäntä waatetta päällensä, sytytti kynttilän lyhdyssä ja niin lähdettiin hewosta korjuusen laittamaan. Hewonen saatiinkin hywään suojaan, sillä mökkiläisillä oli jonkunmoinen talli, johon hewonen pantiin; heillä oli wälistä ollut hewonen, waan nyt sitä ei ollut.
Kun huoneeseen oli tultu ja enin lumi saatu kopistetuksi pois, riisuin minä päällyswaatteeni. Lumesta ryytyneenä oli se niin jäässä, että se pystyyn pantuna seisoi yhtä tanakkana kuin miehenkin päällä ollessa.
Nyt wasta woin ruweta silmäilemään mökin sisällistä elämää. Huone oli waan neliseinäinen, mutta jotenkin kookas mökin tuwaksi; ulko=owen eteen oli laudoista laitettu jonkummoinen porstuan tapainen.—Huone oli lämmin ja warustettu kaksinkertaisilla, pienillä akkunoilla. Iloinen walkea paloi rätisten liedellä, lewittäen huoneeseen waloa ja lämpöä; silloisiin oloihin katsoen, teki tämä minuun sangen hywän waikutuksen, sillä hywältä tuntui, kun sai lämmitellä wilusta kohmettuneita ja kangistuneita jäseniänsä.
Huoneessa wallitsi hywä järjestys ja puhtaus, mutta pintapuolisellakin silmäyksellä huomasi, etteiwät asukkaat suinkaan olleet warallisia. Heidän neljän lapsensa waatteus oli hywin wajanainen, mutta puhtaat ja eheäksi paikatut ne kuitenkin oliwat; eiwätpä wanhempienkaan waatteet kowan pätewiltä näyttäneet.
Pikku Tiina oli wanhin lapsista; nuorin näkyi juuri hiljakkoin nähneen ensimäisen päiwänwalon. Heti kun sain päällyswaatteeni pois päältäni, huomasin minä pikku Tiinan katselewan hywin weitikkamaisesti itseäni.
"Enpä minä kuitenkaan tullut teidän kyydillenne", sanoi hän, pitäen päätänsä kallellaan, hypistellen kulunutta huiwinsa nurkkaa ja katsoen minua silmiin, ikäänkuin hän olisi tahtonut täten muistuttaa, että hän suoriutui woittajana silloisessa kyytikiistassamme.
"Miksikäs et tullut? Olisithan saanut kyytiä", sanoin minä, lämmitellessäni takkawalkealla.
"Pääsinpä minä itsekin", sanoi tyttö.
"Oletko siinä taas … ainainen hälppä…", tokasi äiti.
"Tuo häntä nyt on ainahinen…" murahti isä.