Tyttö näytti tulewan yhä enemmän alakuloiseksi. Hän ei puhunut mitään, eikä katsonut minua silmiin, kuten hän tawallisesti teki. Surkumielellä katselin minä, kuinka hän suuriin kenkiensä nokkiin katsellen, käwellä telskitti reen perässä.
"Ihmiset puhuwat usein liikojakin … tästä minä käännyn——hywästi!" sanoi tyttö, ja samassa hän kääntyi eräälle syrjätielle, joka näytti wiewän erääsen taloryhmään kylässä.
Minä ajelin eteenpäin, mutta tuota lapsimaista tyttöä en saanut pois mielestäni. Olinhan kuullut hänen wanhempiensa riitaisesta elämästä toisen mökin perheen kanssa. Olinhan nähnyt hänen niin usein katselewan uteliaasti mökin akkunasta siwuitsekulkewaisia, ikäänkuin hän olisi kyllästynyt tuohon ahtaaseen piiriinsä, ja haluttanut itsekin ryöpsähtää noiden ohikulkijain joukkoon. Olinhan tawannut nyt hänet wähäwäkisenä kulkemassa samaa tietä, ja yhtäkaikki niin itsepintaisena ja omaan kykyynsä luottawana, ettei hän millään ehdolla ottanut wastaan tarjottua apuani——niin, oliko sitten kumma, jos mielessäni edelleenkin pysyi tuo tyttö ja nuo sanat: "ihmiset puhuwat usein liikojakin" ja jos minä en ymmärtänyt hitustakaan koko tyttöä, enkä noita sanoja.
Oli iltapimeä, kun minä taasenkin jouduin tuota taiwalta kulkemaan. Ilma oli tyyni ja kaunis taipaleelle lähtiessäni, mutta sangen pimeä, sillä kuu ei ollut wielä noussut. Jonkunlainen pelon tunne waiwasi minua, lähtiessäni ypö yksinäni pimeällä tuolle epäwarmalle matkalle, mutta luottaen hewosen osaawaisuuteen ja kauniiseen ilmaan, lähdin kuin lähdinkin, sillä minulla oli kiire.
Alkupäästä käwi matka warsin hywin. Hewonen juoksi pikku hölkkää aiwan waatimatta, sillä se oli siihen tottunut, ja minä istuin reessä niin ajatuksiini waipuneena, etten huomannut taipaleella olewanikaan. Näin eteenpäin kulkiessani hawahduin siitä, kun äkkinäisiä ja tuimia tuulen ryöpsähdyksiä alkoi huhahdella aawalla seudulla. Ensimmältä nuo puuskat tuliwat harwakseen, mutta ne oliwat jo niin woimakkaat, että koko aawikko tuntui lakahtelewan jo ensimäisillä yrityksillä; tuntuipa siltä kuin koko seutu olisi säikähdellyt tuon tutun tulijan ensimäisistä terwehdyksistä. Pian kuitenkin tiheniwät nuo tuulenpuuskat, ja tuokion kuluttua se oli yhtämittaisena myrskynä. Ankara wihuri wakaantui puhaltamaan aawalta mereltä ja lunta alkoi tulla taiwaan täydeltä. Kun kowa myrsky wielä tämän lisäksi kiskoi irti kaiken maassa olewan lumen, niin syntyi siitä semmoinen möräkkä, etten woi sitä sanoilla selittää.
Heti kun huomasin, minkälainen ilma oli tulossa, kiirehdin hewostani, kerjetäkseni johonkin mökkiin yötä wiettämään, sillä oitis ymmärsin, että taipaleen poikki oli mahdoton päästä. Kuitenkaan ei tämä keino pitkälle auttanut, sillä tie meni aiwan pian umpeen, ja tämän tähden käwi nopeampi kulku mahdottomaksi. Lunta tuli niin sakeasti, että hewosen pääkin aiwan pian ryytyi lumesta yhdeksi turppaaksi; luultawasti ei se woinut katsoa eteensä. Mahdoton oli sitä ihmisenkään tehdä, sillä maassa kauwemman aikaa olleen korkeamman lumen oli ankara wihuri kiskonut irti ja nostanut ilmaan, josta se kowan tuulen ajamana tuli semmoisella woimalla kaswoihin, että tuntui puolittain siltä, kuin olisi pulmushauleilla myötäänsä ammuttu wasten silmiä.
Hewonen eksyi aiwan pian pois tieltä. Sinne tänne haparoiden koetin minä jälleen löytää tietä, mutta se oli peräti mahdoton, koska tien paikalla oli lunta niin paljon kuin aamullakin. Hewonen kahlasi mahaa myöten, ja kun eteen tuli jotakin pensaista seutua, ei hewonen päässyt eteenpäin muutoin kuin hyppimällä, sillä lunta oli pensasten latwoja myöten.
Tuulen suunnasta ohjetta ottamalla koetin suunnata kulkuani sinne, jossa luulin jonkun mökin tapaawani. Kauwan aikaa sinne tänne waiwaloisesti ursattuani, rupesi wihdoin myrskyn läpi pilkottamaan walkea. Aiwan summa=kaupalla rupesin ponnistelemaan walkeaa kohden, joka mielestäni näkyi siltä suunnalta, jossa ei olisi pitänyt olla yhtään mökkiä. Towin ponnisteltuani walkeaa kohden, tuli poikinpuolin eteeni wankka pystyaita. Waikka lunta oli aidan seljän tasalle, en kuitenkaan uskaltanut yrittääkään siitä ylitse ajamaan, sillä hewonen olisi woinut saada wahingon. Aidan toisella puolella olikin iso oja, ja kauwan sain minä aseettomana telmätä, ennenkuin sain aidan auki ja jonkunmoista siltaa aidaksista ja lumesta tuohon pahaan ojaan.
Monen ponnistuksen perästä pääsin wihdoin uupuneena sen mökin kartanolle, josta walkea näkyi. Uuwuksissapa oli hewonenkin, sillä ei se wiimeiseltä jaksanut monta syltä kerrallaan hyppiä paksussa lumessa, waikkei ollut mitään kuormaakaan.
Nyt olin ihmisten ilmoissa, mutta kuinka hämmästyinkään, kun huomasin olewani sen mökin kartanolla, jonka akkunasta pikku Tiinan olin niin monta kertaa nähnyt katselewan. Heti johtui mieleeni mökin riidanhaluiset ihmiset, ja sangen wastenmieliseltä tuntui turwaantuminen heidän apuunsa. Mutta kun tässä ei ollut walitsemisen waraa, tunkeennuin minä lumineni huoneeseen. He näyttiwät ensinnä hywin hämmästywän, kun näkiwät lumisen oudon miehen tämmöisellä ilmalla tunkeutuwan heidän huoneeseensa. Mutta kun minä muutamalla sanalla selitin omani ja hewosen nykyisen tilan, pyytäen samassa heidän apuansa, muuttui heidän hämmästyksensä ihmettelemiseksi.