"Ei se kait niin waarallista ole … antakaa olla … minä lorisin tuon lapsen kanssa yhtä ja toista, enkä muista, jos lienen jotakin semmoista sanonut", koin minä hätäyksissäni sanoa.

"Wieras ei puhu totta … muistaa hän … sanoittehan ihmisten niin sanoneen… Isä ja äiti eiwät ole pahoja … ihmiset puhuwat liikoja … mutta toisten Matti on paha … waan wielä hänkin kerran tulee hywäksi…" puhua helisti pikku Tiina, istuen äitinsä wieressä lawitsalla, heilutellen molempia jalkojansa ja katsoen wiattomasti minua silmiin.

Nämä wiimeiset sanat laski tyttö niin sukkelasti, ettei wieressä olewa äiti hämmästyksissään kerinnyt häntä keskeyttää, ennenkuin wiime sanassa.

En ikänä muista olleeni tukalammassa tilassa kuin tässä olin. Minä olin ajattelemattomasti kertonut huhupuheita lapselle, ja nyt oli hän edessäni kantajanani ja tuomarinani. Hän oli pannut minut semmoiseen hymälään, että minun oli täytynyt turwaantua pieneen hätäwalheesen, mutta lapsen wiattomalla totuuden tunnolla rankaisi hän kowasti minua ja minun täytyi häwetä silmäni täyteen. Luultawasti lapsi ei ollutkaan sanonut tuota hänen mielestänsä niin wastahakoista asiaa wanhemmillensa, estääksensä siten heidän saamasta pahaa mieltä, mutta minulle tahtoi hän sen wanhempiensa kuullen wiskata takaisin. Eipä siinä wielä kyllä, että itse olin joutunut hankalaan asemaan, mutta wanhemmat oliwat samanlaisessa, elleiwät wielä pahemmassa, häwetessään lapsensa suulautta, jopa kohtakin oikeutettua.

"No tuon kanssa häntä nyt tuli … etkö sinä siinä, mokoma jo…" sanoi äiti ja hän tukistaa nutuutti pikkusen tyttöä.

"Tuon kanssa ei tule aikaan … mikä tuon tuommoiseksi——pitäisi tehdä wieraan hewoselle appeet … kyllä siellä nyt semmoinen ilma, ettei…" sanoi isä, ikäänkuin johtaaksensa aatteita pois tuosta ikäwästä jutusta.

Pikku Tiina tuli nyt hywin totiseksi, ja rupesi mussottamaan. Pikku jalat lakkasiwat heilumasta, katse käwi pitkin nokkaa ja huulet wenyiwät entistä pitemmiksi. Siinä hän sitten istua nuijotti, kenties tyytymättömänä siitä, kun moitittiin, waikka tunsi oikein tehneensä.

Isäntä ja minä lähdimme toimittamaan hewoselle kauroja, wettä ja heiniä. Ilma ei ollut yhtään asettunut, ja waikkemme olleet sen enempää aikaa ulkona kuin menimme ja tulimme kartanon poikki, olimme jo niin lumittuneet, että olimme kuin lumipurku.

Huoneeseen palattuamme näytti asiat olewan entisellään. Pikku Tiinakin oli laannut mussottamasta ja oli yhtä iloinen hälppä kuin ennenkin.

"Kyllä siellä on niin ankara ilma, ettei mies monasti eläissään semmoista näe", otti isäntä puheeksi, kaiketi wäistääkseen, ettei pikku Tiina taas alkaisi tuota ikäwää juttua.