"Tiedänhän minä sen kenenkään sanomattakin. Isä ja äiti owat aina sanoneet kukon tuowan makiaista, kun waan luen ahkerasti, mutta eipä hän ole tuonut."
"Mutta entä, jos sinä et ole ollut kylläksi ahkera."
"Olen minä ollut … olen, olen, mutta minua waan narrataan."
"Mutta saatpa nähdä, että kukko wielä kerran tuopi sinulle paljon makeisia; woisipa se tuoda rahaakin."
"En usko … en, en—minua waan narrataan."
"No, mutta eihän sinulla taida olla aapistakaan, sitä wähemmin kukkoa, joka sinulle makeisia hankkisi", sanoin minä.
"On minulla, minä sen silloin ostin … se maksoi kaksikymmentä penniä."
"Näytäpäs minulle se!"
Huoneen perinurkassa oli pieni wuode, sen yläpuolella oli pieni nurkkahylly. Ketterästi juoksi tyttö sinne, nousi wuoteeseen, sieppasi punakantisen aapisen hyllyltä ja toi sen minulle.
"Noin koreat kannetkin siinä on, ja kukko se wasta komea on", sanoi hän aapista minulle ojentaessaan.