"Lyöpiköhän tuo?"
"Mitäs hän toki tuommoinen … toisenlaisen sen kellon pitää olla, jonka mieli on lyödä", sanoi Tiitus, joka tähän asti oli ollut kelloa arwostelematta ikäänkuin kadehtien, kun muut ihanteliwat ja ihmetteliwät tuota uutta ja kummaa, josta hän ei ollut tiennyt edeltäpäin kertoa.
"Mitäs se toki… Eihän tuossa ole painojakaan … painothan toki lyömäkellossa olla pitää", selitti Sydänmaan Jussi.
"Niin, eikä heilaria."
"Ettäkö se ei lyö?" kuuliwat kellon arwostelijat aiwan selkänsä takana sanottawan.
He eiwät ollenkaan huomanneet, että suntio oli hiljalleen noussut ylös, kun kuuli että kellolle alettiin hakea olemattomia wikoja ja siten syyttä tarpeetta poljettiin sen arwoa. Sen tahtoi hän nyt kaikin mokomin poistaa ja sitäwasten oli hän nyt liikkeellä.
"Woi, woi lyöpikö se…? Sanokaa, hywä Kolinen, sanokaa", pyyteli eräs tyttö helkewästi, hän, joka oli niin mestari numeroiden tuntemisessa.
"Lyöpipä tietenkin ja lyöden lyöpikin, eikä siinä tarwita painoja eikä heilareita", sanoi suntio ja katsoa wilautti Tiitusta silmiin.
"Wai lyöpikin se…! Woi kun kuulisi sen lyöwän."
"Odota niin kauwan, kun wiisari tulee tiiman päälle … kohtahan tuo tulee", kehoitti joku tuota malttamatonta.