"Niin, wain se tulee wasta puolen tiiman päälle, koska on pitkäwiisari alaspäin … näethän tuon nyt", hopitti tyttö.
"Lyöhän se puolen tiimankin päästä, mutta eihän se silloin lyö kuin yhden kerran, waan kyllä siihen keino tiedetään", sanoi suntio ja alkoi astuskella kelloa kohden.
"Hyhhyhy, hyh, hyh, hyy", kuului nyt ja samassa wetää hurautti hän lyömänuorasta.
Kello alkoikin lyödä suhuuttaa minkä kerkesi. Heti herkesiwät kaikki hälisemästä ja suurella uteliaisuudella kuunteli jokainen kellon lyöntiä. Sydänmaan Jussikin otti niin wakawan aseman, ettei tohtinut hengittääkään; hän oli niin pinnistyksissä, että hänen takkinsa hihan suut tärisiwät kuin haawan lehti. Ehdottomasti oli hän kääntynyt kellon puoltajain puolelle.
"Jopa oli kumma", sanoi hän ja huokasi raskaasti.
"Kumma se oli ja woi, woi kuinka siewästi se suhisi ja kuinka kauniisti se lyödä ynisi", hälysi useampi yhteen ääneen.
"Niinhän tuo kalkahti raudalta", sanoi Tiitus nyreissään.
"Kalkahtiko se raudalta?" kysyi suntio niin tuimasti, että kaikki läsnäolewat hämmästyiwät. Samassa kääntyi hän äkkiä Tiitukseen päin.
"No enhän minä nyt sitä niin todesta…" koki Tiitus hämillään sanoa.
"Niinäpä se on… Tulee puhumaan, waikkei ymmärrä yhtään kellon päälle", sanoi suntio.