"Woi kuinka se on kaunis kello … woi kun minullakin olisi tuommoinen kello", sanoi joku poika.
"Ja miten kauniisti se käydä laklattaa."
"Entä nuo wiisarit sitten … katsokaa tuota pientäkin, kuinka se sikeltää."
"Ja niin kiiltäwä ja pieni."
"Saattaisipa melkein waikka lakkariinsa pistää."
"Menisitpä häntä liikuttelemaan, niin näkisit kuinka siinä käwisi … kellon pitää olla suorassa, jos mieli sen käydä on", sanoi Tiitus.
"Ettäkö tämän pitää olla suorassa, ennenkuin se käypi, wai?" kysyi suntio tuimasti.
"Niin kaiketi tuon ennen on pitänyt olla."
"Siinäpä laskit aika walheen", sanoi suntio. Samassa hän siwalsi kellon naulasta ja pisti sen ylösalasin alimmaisesta hankista riippumaan. "Nyt näette, minkälaisissa kengissä tuo mies kulkee", lisäsi hän sitten woitollisesti.
Ihmettelemästäkin päästyä ihmetteli koko seura, kun kello käweli yhtä raikkaasti, waikka oli käännetty ylösalasin. Semmoista ei oltu ennen nähty. Jokainen heitätä kyllä oli nähnyt, minkälaisessa pulassa kylän kellosepät oliwat olleet heidän mustatauluisten ja raskaspainoisten seinäkellojensa kanssa, kun he niitä ensin siiwottuansa, käymään asetteliwat. Kuinka monta päreentikkua ja suudetta he tarwitsiwat silloin kelloa suoraan asettaessaan, sen ties taiwas ja päiwäkaudet saiwat he korwiansa kallistella, kuullaksensa, milloin kello tasaisesti astuskeli. Mutta nyt, nythän kääntynee maailmakin ylösalasin, koska kellotkin woidaan päälleen kääntää, eiwätkä ole siitä tapo taallaankaan, käydä raksuttelewat waan, niinkuin ei mitään olisi tapahtunut.—Niin, eikö ollut syytä ihmetellä? ja kaikki muut niin tekiwätkin, mutta Tiitus oli waan tyytymättömän näköinen.