"Eihän tuo lyönyt oikeaa tuntiakaan … löi kymmentä ja kello ei ole wielä kahdeksan", sanoi hän.
"Se on kumma, minkälaisessa wääryyden solmussa ja katkeruuden sapessa tuo mies on minun kelloani wastaan, ikäänkuin se olisi hänelle mitään pahaa tehnyt. Mutta minä tahdon näyttää, kuinka perättömiä hänen parjauksensa owat", sanoi suntio kiiwastuneena.
Näin sanoen nykäsi hän taasen lyömänuorasta ja antoi kellon lyödä, nykäsi wieläkin ja nykäsi niin kauwan, että lyönti tuli oikeaan.
"Wieläkö sinulla on nyt mitä sanomista?" sanoi sitten suntio, kääntyen
Tiituksen puoleen.
"Woi, woi kuinka kauwan ja kauniisti se löi, waikka oli alaspäin käännettynä… Eipä se tarwinnut painoja eikä heilareita, mutta löipä yhtäkaikki", hälisiwät kaikki, mutta Tiitus katseli pitkin nokkaansa.
"Kuinka te woitte sitä noin mielinmäärin lyöttää … noin waan miten itse tahdotte?" kysyi joku.
"Miksei … helppo tehtäwä se on sille, joka kellon perinpohjin tuntee", sanoi suntio oikein kellosepän tawalla.
"Woi kun minulla olisi teidän kätenne", sanoi Sydänmaan Jussi, ihmetellen suntion taitoa.
"Mitäpä siitä olisi, poika parka, hywää, kun sinulla ei kuitenkaan olisi minun päätäni", arweli suntio.
"Mikä tuon kellon nimi on…? Onhan kelloillakin useinkin nimet", kysyi joku.