"Mitä sinä, Tiina, joutawia … eihän sitä kelloilla nimeä…" sanoi
Sydänmaan Jussi arasti.
"On kun onkin … Meidän renki=Matillakin on lakkarikello, jota hän sanoo Lonton=kupulaksi", wäitti tyttö.
"On tälläkin kellolla nimi", sanoi suntio totisesti.
"Wai on… Tiesinhän minä, että on kelloillakin nimi. Sanokaa, hywä Kolinen, mikä tuon teidän uuden kellonne nimi on—sanokaa", kärtteli utelias Tiina.
"Kaaleppikello tämä on", sanoi suntio tohtuneena.
"Wai kaaleppikello… Wiwahtaapa se wähän ihmisen nimeen, mutta eihän se mitään haittaa… Paljonkohan tuo on maksanut?"
"Wiisikolmatta markkaa."
"Kylläpä on hintaa, mutta eihän sitä tuommoista helpolla…", arweli joku.
Tuiweroisen Tiitus oli kauwan aikaa ollut waiti ja neuwotonna. Selwästi huomasi hän joutuneensa kelloasiassa häwiölle suntion kanssa, sillä kaikki oliwat kääntyneet hänen puolelleen, yksin Sydänmaan Jussikin, josta hänelle oli alussa niin hywä apu ollut. Waikea oli hänen kärsiä tappiotaan, sillä sittehän hän olisi menettänyt kaiken arwonsa.
"Kun minä etelässä käwin, niin…"