"Missä siellä?"
"Erään herran kamarin seinällä."
"Sekulit … kuuteen kulkuseen…? Mahdoit panna heti seitsemään…
Hm!" murahti suntio.
"Minä pelkään, että tuo Tiitus walehtelee", arweli eräs tyttö.
"Mitäpäs se tekee … hän walehtelee niin että nokka päässä heiluu. Missä sitä semmoista kelloa … ammeenpohjan kokoinen…? Kummaa kun se kehtaakin.——Kuulihan sen tuosta lyönnistäkin. Siitä sitä tulisi kun kaikki minuutitkin … aiwanhan se olisi yhtenä sälinänä ja kuka siitä selwän ottaisi…? Eiwäthän ihmiset hulluja ole.——Kuulittehan jo siitäkin, kun sanoi tuossakin pitäwän painot olla, ennenkuin se löisi … eipähän tiennyt sitäkään", puhkesi suntio puhumaan.
"Nyt minä tiedän warmasti että Tiitus walehtelee", sanoi joku joukosta.
"Me uskomme sen ja tiedämme kaikin", sanoi toinen.
"Hywä on kun tiedätte", wakuutti suntio.
"Hywästi nyt waan, Kolinen!—olipa se soma kello", sanoiwat nuo kellon katselijat ja lähtiwät pois, wielä mennessäänkin wäittäen, että Tiitus walehteli.—Nurpalla nokin seurasi hän heitä.
"Saipas hän kerrankin, wanha walehtelija…! Tuleekin syyttä tarpeetta tärwäämään ja parjaamaan toisen kelloa", sanoi suntio wierastensa mentyä.