Hän tuli erinomaisen hywälle tuulelle tuon wiimeisen kelloa tarkastelewan ryhmän lähdettyä. Eipä kummakaan, jos niin oli, sillä olihan hän saanut täydellisen woiton tuosta nenäkkäästä Tiituksesta ja kello oli jäänyt siihen arwoon, mikä sillä hänen ja muiden mielestä harwinaisena kaluna paikkakunnassa oli.—Kaikki äreys ja kärtyisyys lähti hänestä niinkuin wesillä pesten ja yhtenään kuului nyt waan tuo tutunomainen "hyhhyhy, hyh, hyh, hyy". Talon majamiehet saiwat nyt niin paljon kuulla kellon lyöntiä, ettei suinkaan kenenkään liene tehnyt mieli enempää, sillä yhtenään käydä kässehti suntio hyräillen kellon luo ja wetää hurautti kellon lyömänuorasta; menikö lyönti oikeaan tai wäärään, siitä huoli hän wiisi.
Ilta oli jotenkin kulunut, sentähden alettiin jo asetella maata. Walkeat oliwat jo sammutetut, ja yksi ja toinen majamies weteli makeata unta. Joku wieras oli hywän aikaa walwoskellut, sillä Nukku=Matti ei osannut hänen luokseen. "Mitenkä, kellohan löi wast'ikään ja nyt se taaskin lyöpi?" ajatteli hän, kun se taasenkin rupesi lyödä suhuuttamaan. Mitäpä siinä oli, kello löi waan lyömisensä, mutta kun se oli tehtäwänsä tehnyt, hurahtiwat taasen lyöntineuwot ja kello waan yhä lyödä hanitti.
"No, eiköhän, kiesawita, se pöllö ole yölläkin wielä tuon rämpän kimpussa…! Ei saa yötänsäkään rauhassa nukkua. Kyllä kaiketi se sen kauniisti särkee, niinkuin muutkin on tehnyt… Huomenna saat myydä pois koko honikan … äläpäs nyt toki … minä en kärsi sitä … ihmisetkinhän tuolla nauraa", kuului samassa suntion waimon äreä ääni, joka luuli jo kaikki nukkuwan.
* * * * *
Aamulla kun ihmiset heräsiwät, ihmetteliwät he suuresti, kun kelloa ei seinällä ollutkaan. Suntio oli wähäpuheisempi ja synkeämmän näköinen kuin koskaan ennen. Hänen muorinsa oli hywin ruppatuulella. Äänetönnä kulki hän muun wäkijoukon keskitse asioitaan toimitellen ja jos hän jonkun sanan sanoi, oli se joko pistelewä tai tyytymättömyyttä osoittawa. Kortteeriwäki huomasi tuon emännän pahantuulen ja se synnytti jonkunmoista alakuloisuutta kaikkiin.
Kaikki huomasiwat aiwan selwästi, että suntio wartioi sitä tilaisuutta, että hän woisi jollekin majamiehelle jotakin sanoa muiden huomaamatta; semmoinen hetki ilmestyikin.
"Paljonko kello on?" kysyi hän melkein kuiskaamalla eräältä ja hänen käytöksensä oli niin arkamainen, että oikein sääliksi käwi.
"No missäs teidän kellonne on?"
"Se täytyi wiedä pois."
"Ja minkä wuoksi?"