"Se pahuus oli seisonut yöllä… Liiaksi minä kaiketi sitä kääntelin ja lyötin … täytyy wiedä se kellosepälle.——Olipa hywä kun kirkkoherra antoi minulle semmoisen ohjeen, että saisin silloin alkaa soittamisen, kun hän lähtee kotoaan, sillä pappilaan oli jotenkin pitkä matka."
"Mihinkä nyt olette kellonne wieneet?"
"Tuonne perikamariin, arkkuun waan… Kunhan ei waan tuo nero Tiitus saisi sitä tietää——ehkä siitä wielä kello tulee."
Kun hän sai tietää, mitä aika oli kulunut, lähti hän pois, itsekseen mutisten: "Eipä nyt toki wielä niin kiirettä ole".
* * * * *
Nyt alkoi tulla toiset tuumat. Aika oli jo siksi kulunut, että yökirkolla olijat alkoiwat kaikin olla liikkeellä ja toisia tuli ehtimiseen. Yhtenä paminana oli kartano, kun ihmiset pälisiwät, luokat kolahteliwat, aisat rämähteliwät ja hewoset hirnahteliwat, miesten hewosia waljaista riisuessa ja sijotellessa rekiä, joihin he sitoiwat hewosensa kiinni ja joille he laitteliwat loimia ja syömistä. Kylmettyneine kenkineen ja kylmine turkkineen työntäysi wäki huoneisiin, jotka niin täyttyiwät, ettei siinä ollut käden eikä jalan sijaa. Jokainen koetti pyrkiä walkean luo, lämmittämään kohmettuneita kynsiään; lapsiwäkeä oli paljon mukana ja ne oliwat kaikkein halukkaimmat siihen toimeen. Kylmä oli tosin ilma, mutta eihän sopinut poissa olla, sillä soitettiinhan tänään ensi kerran uudella isolla kellolla ja se piti heidän kuulla ja jos mahdollista nähdäkin, wieläpä saarnatuolikin.
Suntiolle koitti iloisempi aika. Kaikki häntä tahtoiwat hywitellä ja mielitellä, ja päästä hänen kanssaan niin likeiseen ystäwyyteen kuin suinkin mahdollista, sillä hänhän se isoa kelloa soitti ja hänenhän awullaan sitä tapuliin pääsi, jos pääsi. Suurin osa kirkkomiehistä ei tiennyt wielä mitään tuosta suntion kummallisesta "kaaleppi"=kellosta ja jos joku tiesikin ei hän sitä nyt muistanutkaan, sillä olihan nyt kohta kuultawissa isompi kello, joka löi paljon isommasti kuin mikään kaaleppi.—Niin unohtui suntiolta koko tuon oman kellonsa yöllinen, surullinen juttu ja hän alkoi taas iloisesti hyräilemään.
Yksi ja toinen pyyteli häneltä lupaa päästäksensä hänen kanssaan tapuliin. Enimmiten ei hän ollut noita pyyntöjä kuulewinaankaan, kulkea kyssytteli waan ja hyräili; joskus istui hän arwokkaan näköisenä, molemmat kädet ristissä rinnan päällä. Kun tuo kärttäjäjoukko häntä kowin ahdisti, sanoi hän waan: "Ei sinne kaikki mahdu". Mutta waikka hän niinkin sanoi, wilkutti hän toisille ystäwällisesti silmää jossakin lomassa, milloin eiwät muut sitä nähneet ja se merkitsi hywää. Näille hän jossakin sopiwassa tilaisuudessa kuiskasi jotakin korwaan ja siitä tuliwat nämä oikein iloisiksi.
Nyt juuri tuli Tuiweroisen Tiitus huoneeseen. Hän wilkuili ympäri huonetta, nähtäwästi etsi hän jotakin ihmistä; tuota illallista kello=juttua ei hän näyttänyt muistawankaan.
Hänet nähtyänsä istui suntio johonkin huoneen nurkkaan, ikäänkuin piiloon häneltä, mutta Tiitus huomasi kuitenkin hänet ja asteli suoraan suntion luokse.