He meniwät. Kaikki odottiwat pelolla ja kauhulla mitä siitä tulisi. Kauwan ei kuitenkaan wiipynyt, ennenkuin tuo ääni lakkasi ja sen sijaan sieltä alkoi kuulua jonkunlaista kolinaa ja ähkimistä. Sen jälkeen alettiin tulla jyrytä rappusia myöten kelloihin ylös.
"Hei! täällä sitä minäkin olen", huudahti ensimmäinen tulija iloisesti, hypähtäen aukosta kellohuoneen lattialle.
Se ei ollut kukaan muu kuin Tuiweroisen Tiitus.
"Hiton laillako sinä tänne pääsit?" kysyi suntio tuimasti.
"Pääsinpä minä waan."
"Owestako?"
"Teidän owistanne minä wiisi", sanoi Tiitus ja wärisi niin että hampaat suussa kalisiwat, sillä hänellä ei ollut nyt minkäänlaista päällyswaatetta.
"Oletko sinä kala wai lintu?"
"Wähän molempia ja ihmistä wähän lisäksi."
Tiitukselta ei saatu selwää, mutta Sydänmaan Jussi kertoi koko jutun.— Kun Tiitus ei päässyt sisälle tuolla ennen kerrotulla pienellä kepposella, rupesi hän miettimään muita keinoja. Aiwan räystään alla tapulin seinässä oli pieni aukko, jossa ei ollut lasia eikä mitään. Luultawasti se oli sentähden laitettu, että wähänkään tulisi waloa kelloon wiewille rappusille. Tämä oli heti pistänyt Tiituksen silmään. Lähimmistä taloista oli hän hätäpikaa hankkinut kaksi niin pitkää kuorittua puuta, että ne ulottuiwat mainittuun reikään. Niitä myöten oli hän kawunnut ylös, mutta reikä oli niin pieni, ettei hän mahtunutkaan siitä läpi, waikka hän oli riisunut pois päällywaatteensakin, puut luiskahtiwat pois jalkojen alta ja hän jäi siihen keskiä riippumaan, pääsemättä paikalta päkähtämään. Siitä pälkähästä pelasti hänet Sydänmaan Jussi kumppaninensa, kiskoen hänet jotenkin armottomasti sisäpuolelle.