"Tuommoinenko se mainio kello nyt on, jota ei saisi katsoakaan?" sanoi Tiitus, sittenkuin hän oli wälinpitämättömänä kuunnellut tapuliin pääsemisensä historian.
"Semmoinenpa se on."
"Eihän tuo näytä oikealta malmiltakaan."
"Wai ei. Mutta minä tiedän sanoa, että se on parasta hopeamalmia mitä olla saattaa", sanoi suntio, ikäänkuin siwumennen, katsellen ahkerasti luukusta pappilaan päin.
Minkälainen sanakiista tuosta hywästä alusta olisi woinutkaan syntyä, sillä Tiitus oli huonojen onniensa wuoksi erinomaisen pisteliäällä tuulella, mutta samassa tuokiossa hypähti suntio kuin käärmeen pistämänä pois luukun reijältä ja sanoi: "Nyt se tulee." Samassa syöksähti hän kellon alle, wetäsi ristin etusormellansa kellon sisäpuolella, sanoen samassa: "Warokoon nyt kukin korwiansa." Sitten hän tarttui kiireesti kellon kieleen kiinni, hypähti kohoksi ja lyödä mälisti täyttäwäkeänsä kellon laitaan. Heti kun se oli tehty, tuppasi hän kummankin kätensä molempien korwiensa päälle.
"Kylläpä se otti korwiin … koska oliwat haljeta", sanoi hän sitten.
"Niinhän tuo kolahti kuin olisi kirwespohjalla lyönyt kylmettyneeseen mäntypölkkyyn", ehätti Tiitus sanomaan.
"Niinkö, wai?—kuulitteko, mitä hän sanoi?" sanoi suntio ja mällisti toisen kerran.
Sama temppu korwille.
"Mitä nuo korwat tukoilla tekewät?"