"Kun minä etelässä käwin—oikein totta—niin siellä minä näin wasta paljoa paremman kellon", sanoi Tiitus hämillään, kun pelkäsi, että yleinen mielipide kääntyisi taasenkin suntion puolelle.
"Kun sinä etelässä käwit… Kyllähän sinun etelässä käymisesi tietään… Paljoa paremman kellon…!—Kuka tuota uskoo? Walehtelee niin kauan että itsekin uskoo", sanoi suntio puolelle päästyänsä.
"Minäpä tiedän huonoja uutisia kotoanne", sanoi Tiitus, ilwehymy suussa.
"Mitä sinä tiedät? Sanopas mies."
"Että se teidän seinäkello=rämppänne on kun onkin herennyt käymästä … sen minä tiedän", ilkkui Tiitus.
"Kuka sen on sinulle sanonut?"
"Kukako? Teidän oma muorinne. Kun minä jäin waatteita waihtamaan, silloin kuin te lähditte tapuliin, niin pitipä hän aika musiikin. Hän sanoi teidän yökaudetkin lyöttää rämppyyttäneen sitä, niin että kello wiimein herkesi käymästä. Hän aikoi lyödä seinään koko rämpän; jos lienee jo lyönytkin…—Kukahan tässä walehtelee?" selitti Tiitus toimessaan.
"Hym…! Kyllä sinä olet semmoinen", sanoi tähän waan suntio.
Tämä wiimeinen Tiituksen selitys teki suntioon ja kaikkiin muihinkin sangen ikäwän waikutuksen; lieneekö itse Tiituskaan ollut wapaa siitä. Sen perästä ei ollut enään suntion ja Tiituksen wälilläkään pienintäkään sanakiistaa, eikä muutkaan puhuneet juuri paljon mitään. Kuitenkin kuului silloin tällöin wäkijoukosta äänekkäitä kellon ylistelemisiä, kuinka kaunis ja hywä=ääninen se on. Umpimielisenä ja synkkänä soitteli suntio kelloja, eikä ottanut wastataksensa kenenkään kysymyksiin; sitä wähemmän otti hän osaa kenenkään puheisiin ja arwosteluihin.
Monen teki mieli yhdistyä ehdottomasti Tiituksen mielipiteesen, mitä kellon ääneen tulee. Kun niin monta kelloa oli särkenyt, oli tultu araksi, sen wuoksi oli walittu pehmeä=äänisin kello mitä oli woitu saada; todellakin kolahteli se jotenkin siihen suuntaan kuin kylmettyneeseen pölkkyyn olisi pakkasella kirwespohjalla kolistellut.