Waikka hän oli jo aikoja sitten täydellisesti selwennyt äsköisestä pöhnästään, ei kuitenkaan hän woinut nukkua silmäntäyttä, niin kowasti poltteli hänen tuntoaan. Ehtimiseen käwi hän hewostaan hoitelemassa ja waalimassa, tarjoten sille ruokaa ja juomaa enemmän kuin se tarwitsikaan, siinä tunnossa, että hän on tuolle uskolliselle elukallekin tehnyt paljon wääryyttä. Tuskin yksikään ihminen on hartaammin odottanut aamunkoittoa, kuin Heikki odotti päästäksensä lähtemään wiimeistä taiwalta menemään kotiinsa.
Heti kun rupesi päiwäksi sarastamaan, pani hän hewosen aisoihin ja lähti.
Kotiweräjällä oli Heikin waimo jo wastaan=ottamassa.
"Herra Jumala! oletko sairas…? olethan walkea suin palttina", huudahti waimo miehensä nähtyään, kokien samassa aukoa weräjää minkä kerkesi.
"Woi eukko kulta! Sairas on nyt Heikkisi sekä sielun että ruumiin puolesta", sanoi Heikki, tarttuen waimoonsa syliksi ja purskahtaen itkuun.
"No, mikä Jumalan tähden sinulle on tullut…? puhu—sano!" hätäili waimo hämmästyksestä wawisten.
"Kaikki on mennyt, kaikki on kadotettu", änkytti mies nyyhkimisensä seasta.
"Woi onnettomuus…! Warastettu?!" sanoi waimo hätäyksissänsä.
"Ei pennin wahinkoa minulle ole tawarain puolesta tullut, mutta miehen kunnia ja arwo on mennyt", sanoi Heikki surumielisesti.
"Mitä sitten on tapahtunut…? Minä en ymmärrä sinua … olet kowin lewottoman ja kalpean näköinen; tarwitset tyyntyä.—Käy nyt huoneesen, sielläpä häntä sitten saadaan enemmän tuumitella", sanoi waimo wähän tyyntyneenä.