"Wie pois se minun silmäini edestä tahi lyö se seinään", sanoi Heikki.
"Älä häntä nyt sentähden noin ankara ole … kyllä tälle muunkinlainen keino tietään, ettei se saa ketään wahingoittaa", sanoi waimo.
Samassa alkoi porstuasta kuulua kiireistä kopinaa; sen kuultuansa lähti waimo pulloinensa joutuun pois.
Tuwan owi aukesi ja sisään astui wanha, läähättäwä ja hätääntyneen näköinen wanha muori.
"Joko se ryökäle on nyt tullut? Woi hywä Jumala, mitä minun pitää kuulla … eihän tuo ennen tuommoinen…" kuuli Heikki tulijan katkonaisesti sanowan.
Samassa otettiin awain sukkelasti kamarin owesta pois.
Sydän lensi Heikiltä kylmäksi, kuullessaan tuon wanhan, wapisewan ja tutunomaisen äänen.—Se oli hänen anoppimuorinsa, joka tuli, kuultuaan Heikin kaupunkiretken, asiaa tarkemmin tiedustelemaan.
Muori ei suinkaan pitänyt Heikkiä huonossa arwossa, ei, mutta päinwastoin kunnioitti hän häntä siiwona, kunniallisena ja rehellisenä miehenä, ja useammasti kuin kerran oli hän julkisesti kiitellyt Jumalaa, kun hänen lapsensa oli saanut niin kelwollisen elämänkumppanin. Mutta toiselta puolen oli hän ankaran waatelias tarkastelija ja arwostelija ihmisten elämälle. Ei ollut mummolle siinä kyllä, että elettiin noin waan jotakuinkin hurskaasti ja rehellisesti, mutta itsekin koko elämänsä ajan hurskasta ja kristillistä elämää wiettäneenä, waati hän nuhteetointa elämänwanhurskautta ihmisiltä ja sitäkin enemmän niin likeisiltä omaisiltaan kuin wäwyltänsä.
"Olkaa nyt, äiti, wähemmällä! Lasten kuullen ei sowi mitään sopimattomia isästä puhua. Lähdemme porstuakamariin, siellä saamme wapaammin puhua", kuuli Heikki waimonsa äitiwanhallensa hiljaisesti sanowan.
"Onko siinä nyt perää, kun ihmiset sanowat Heikin kaupunkimatkallaan maantien ojassa ajelehtineen awutoinna juowuksissa…? Woi hywä Jumala mihin minun lapseni piti joutua", sanoi muori itkua pusertaen kamariin tultuansa.