"Oikein siewät ja wiinit", sanoiwat Liila ja Alma melkein yhteen ääneen.

"No, mitäs minun emäntäni sanoo?" utasi isäntä wielä.

"No, jos nuo eiwät sowi, niin ei sitten mikään. En kenelläkään luule noin siewiä waatteita olewan", wakuutti emäntä.

"Niin minustakin rupeaa tuntumaan, waikka ne wähän ensinnä oudostiwat. —Kyllä se sentään tuo kaupungin mestari Noolimanni (Nolman) on poikaa, siltä syntyy mikä waate hywänsä", myönteli isäntä tyytywäisenä.

Kun Kämälän wäki, erittäinkin isäntä, Liila ja Alma, oliwat saaneet itsensä pyntätyksi, pitsatuksi ja putsatuksi, ajaa karautti eräs talon rengeistä maakauppiaan kanssa kartanolle. Rengin oli ollut määrä tuoda maanmittarin apulainenkin samassa kyydissä, mutta hänestäpä huoli kauppias wiisi, sillä häntä huwitti aina konnamaiset puttoset ja kepposet, ja semmoisen katsoi hän nyt hywäksi tehdä maanmittarin apulaiselle. Sentähden ajaa wiiletti hän yksinään aika wauhtia Kämälään.

Isäntä sieppasi hatun käteensä ja syöksyi awopäin pihalle kauppiasta wastaanottamaan. Woi kuinka surkean naurettawalta isännän käytös nyt näytti. Hän pukkaili ja pyllisteli jo kaukaa kauppiaalle ja sitä hän teki lakkaamatta niin kauwan kuin hän ehti kauppiaan luo. Sitten otti hän häntä kädestä kiinni ja kumarsi sywempään kuin koskaan ennen. Maakauppias raapi jalallaan ja kumarteli wastaan imelä ilwehymy suussa. Eipä kummakaan jos niin oli, sillä tuo isännän hienon maailman jäljitteleminen käwi niin kankeasti ja kömpelösti, ettei kukaan olisi woinut olla hänellä nauramatta saati sitten tuommoinen luikari. Puettuna hännystakkiin, rintaröyhelöihin ja hansikoihin näytti hän paremmin apinalta kuin ihmiseltä, sillä hänen käytöksensä ei ollut tuon puetun mukainen. Takin hännys siipotti takana niin kuin soiwan metson pyrstö ja hansikoitujen käsien sormet oliwat siirillään kuin rautaharawan piit. Selkä oli köykyssä, polwet koukussa ja kädet käntässä. Rintaröyhelön liewe oli pursunut ulos awonaisesta liiwin rinta=aukosta ja hännystakki rehotti auki. Siihen sitten wielä kaikenlaiset kömpelöt temput ja kumartelemiset.

Monen tempun ja mutkan tehtyä tuliwat he wihdoin huoneeseen.

"Tulkaa herra kauppamies tänne wörmakiin——heh, heh, heh—odottamaan niin kauwaksi kun muita wieraita tulee—heh, heh", ohjasi isäntä, wiittoen samassa käsillänsä erästä kamaria kohden, kaikki sormet siirillänsä.

Kauppias meni.

Samassa ajoi toinen renki pihalle, tuoden mukanansa sekä waranimismiehen että maanmittarin apulaisen. Isäntä meni heitäkin wastaanottamaan ja samat temput teki hän heille kuin kauppiaallekin, mutta he oliwat paljon jurompia ja joutuisampia kuin wiimemainittu. Hekin ohjattiin "wörmakiin".