"On täällä kirjallisuuttakin, oikein hupaisia kirjoja, sanomalehtiä myös. Jolle tulee aika pitkäksi ja ikäwäksi, katselkoon näitä, kyllä ikäwä lähtee", esitteli isäntä ja kohotteli kirjallisuuttaan teepöydällä.
Usea silmäilikin niitä maistelemisensa wälissä, mutta pian heittiwät he niiden katselemisen ja palasiwat wirnistellen lasiensa luo.
Kun oli syyskuun puoliwäli, tuli jo aikaisin hämärä. Tämän tähden sytytettiin jo waraselta kaikkialla kynttilät palamaan.
Ikäänkuin tuo kynttiläin sytyttäminen olisi kirkkoherran rouwalle, tuolle huolehtiwalle talouden hoitajalle ja perheen äidille, muistuttanut jostakin waillingista taloudessaan, tuli hän isännän luo ja sanoi:
"Eikö teillä, isäntä, ole myödä jotakuta naulaa kynttilöitä? Meiltä owat kynttilät kaikki lopussa, ja niitä alkaa jo tarwita."
"Minkälaisia kynttilöitä te tahtoisitte?"
"Tawallisia talikynttilöitä waan."
"Meillä ei ole yhtään talikynttilöitä, meillä on aiwan teaateri=kynttilöitä. En minä wiitsi polttaa talikynttilöitä, ne haisewat niin pahalta, mutta minä poltan aiwan teaateri=kynttilöitä, sillä ne eiwät haise, eiwätkä nokea ihmisiä. Minä wien joka wuosi talin kaupunkiin, myön sen siellä ja ostan teaateri=kynttilöitä sijaan. Se kauppa kannattaakin hywin, sillä talia tulee paljon, kun karja on niin lihawaa", selitti isäntä wähääkään hämyilemättä.
Ei woi käsittää, millä woimalla wieraat woiwat pidättää naurunsa ääneensä purskahtamasta. Kowa työ oli kumminkin itsekullakin, ettei niin käynyt. Kuitenkin oli pinnistys niin ankara ja silmään pistäwä, että olisi luullut waikka kenen huomaawan jonkun asian olewan pahasti winossa. Mutta isäntä ei waan sitä huomannut, pinnisteli ja hyhyili waan muiden muassa niinkuin paras woiton saaja konsanaankin.
Kun wierasten joukossa oli runsaasti nuorta wäkeä, rupesiwat he pitämään wiatonta iloansa. He tanssiwat laulun mukaan rinkitanssia, oliwat hywäsillä, sormuskätkösillä j.n.e.