Nuorison leikitellessä istuiwat wanhemmat wieraat tupakkaa poltellen tahi maljastansa maistellen, katsellen samassa nuorten iloisia leikkejä. Naiswäki oli wetääntynyt erityiseen nurkkaansa, missä he keskusteliwat taloudellisista asioista ja tawasta maistiwat hekin wiinipikareistaan.
Maanmittarin apulainen ei waan wälittänyt koko seurasta eikä kenestäkään yksityisestä niin mitään. Siitä saakka kuin hän istui totipöydän ääreen, oli hän siinä kaiken aikaa katkeamatta ollut. Kuitenkaan ei hän juonut koko iltana muuta kuin yhden ainoan lasin, mutta pitkä se oli. Sillä kun hän teki ensimäisen lasinsa, lisäsi hän siihen konjakkia, sitten kun hän oli ryyppinyt sen puolelleen. Syynä tuohon lisäämiseen sanoi hän olewan sen, että lasista oli sattunut tulemaan liian liewä. Mutta kun hän oli tuon karaistun lasinsa puolelleen maistellut, tipasi hän siihen pisareen wettä, sanoen sen sisällön tulleen liian wäkewäksi. Waikka hän koetti olla näin tarkka lasinsa kanssa, oli hänellä kuitenkin niin kowa onni, ettei se koko iltana sattunut tulemaan parhaanlaista. Tuommoista waihdosta harjoitti hän tuhka tiheään koko pitkän illan, mutta siitä hän kyllä piti huolen, että konjakille tuli lasiin enemmän tilaa kuin wedelle.—joka waihdoksessa sanoi hän joko: "liika liewää, liika liewää" tahi: "liian wahwaa, liian wahwaa".
Nuorten ilo yltyi yltymistään. Ei tarwinne mainitakaan, että Liila ja Alma oliwat joukossa parhaina jäseninä, edellinen kauppiaan ja jälkimäinen nimismiehen johtamana. Isäntä ja emäntä katseliwat mielihywällä syrjästä salaa, kuinka heidän tyttärensä oliwat suuressa kunniassa ja kuinka nuoret herrat kilwan hywäiliwät heitä. Heidän suunsa oli hunajaa makeammassa hymyssä ja kuiskailiwat jotakin toisillensa. He kaiketi tunsiwat tykönänsä erinomaista iloa ja autuutta; niin kai, sillä olihan tarkoitus täydellisesti woitettu.
Ilta oli siksi jo kulunut, että oltiin aikeissa ruweta laittamaan illallista wieraille. Tätä heti toimeen panemasta esti towin aikaa se seikka, kun nuorten ilo oli juuri korkeimmillaan. He oliwat juuri ryhtyneet toisen kerran rinkitanssiin ja se innostutti heitä niin, että lauloiwat niin, jotta seinät kajahteliwat ja tanssiwat että lattia huiskui.
Kun ilo oli näin ylimmillään, kuului yhtäkkiä niin hirweä jyrinä, että akkunat tärisiwät yhtenä helinänä, pöydät heiluiwat ja niillä olewat astiat kalisiwat yhteen, tuntuipa koko huonekin huiskuwan. Olipa niinkuin salama olisi satoja nuoliaan laukonut yhtaikaa aiwan talon huoneitten sisällä.
Kaikki, sekä wieraat että talonwäki hämmästyiwät aiwan sanattomaksi ja katsoiwat toisiansa kysywästi silmiin, ja nuorten ilo taukosi siihen paikkaan.
"Herra Jumala! Mikä se oli?" tointui kirkkoherran rouwa wihdoin ensimäiseksi sanomaan.
"Ukkonen", sanoi joku.
"Ei ukkonen näin myöhäiseen wuoden=aikaan noin hirweästi jyrise", muistutti kirkkoherra.
"Se ei woinut olla mikään muu kuin maanjäristys", arweli muuan.