Noilla kauppa-asioillaan oliwat he hywin tutustuneet kaupunkiin, sillä wuorotellen oli toinen heistä myömässä tawaroita, silläwälin kuin toinen niitä hankki myötäwäksi. Oliwatpa he wälisti siinä toimessa molemmatkin, kun waan tawaroita saatiin runsaammin kokoon. Tämän tähdenhän se oli kuin kaupunki oli heille tullut niin tutunomaiseksi, ettei ollut sitä katua, kujaa, taloa, paikkaa tai mökkiä laitakaupungillakaan, jota he eiwät olisi tunteneet; tunsiwatpa he paljon kaupungin asukkaitakin.
Tämähän ei ole mitään outoa, sillä woisihan ken tahansa tutustua paikkakuntaan ja sen ihmisiin, siinä enemmän aikaa asusteltuansa, mutta kumminkin kuuluu se hieman asiaan.
Eräässä syrjäsessä kaupungin osassa, siellä missä kaupungin puisto on, puiston laitaa pitkin menewällä kadulla, aiwan puistoon wiewän portin pielessä, oli aina ja lakkaamatta eräs wanha mummo. Satoi tai paistoi, oli kesä tahi talwi, pyry taikka pakkanen, aina waan oli mummo siinä. Kello wiideltä aamulla oli hän jo paikallaan ja jos sattui kulkemaan siitä ohitse kymmenen tai yhdentoista wälillä illalla, siinäpä hän oli silloinkin. Oliko hän yösydännäkään poissa siitä, sitä eiwät kauppakumppanit tienneet.
Se oli kauppias hänkin, tuo mummo. Portin pielessä oli isohko kiwen möhkäle. Se näyttiin siihen muualta wedetyn jotakin rakennustarwetta warten, mutta siihen oli se käyttämättömänä jäänyt. Hywäpä oli, että niin oli käynyt, sillä se oli nyt mummon kauppapuodin perustuksena. Tuon kiwen päällä oli näet noin puolitoista kyynärää pitkä ja kyynärän leweä laatikko, jossa oli sikaaria, paperossia, karamelliä ja siirappikakkuja. Se oli mummon kauppapuoti ja sen wieressä seisoi hän niin uskollisesti, ettei yksikään alkawa kauppias liene uskollisemmasti koskaan seisonut tiskinsä takana. Siinä hän ystäwällisesti tarjoili siwukulkijoille sikaariansa, paperossiansa ja makeisiansa. Pimeinä aikoina paloi himmeä yölamppu kiwen nurkalla, heikosti walaisten tuota näillä seuduilla olewaa ainoata kauppapaikkaa.
Mummo ei ollutkaan niin wanha kuin äkkiä katsellen näytti. Sillä jos katsoi tarkemmin hänen kaswoihinsa, wiwahti niissä wielä hieman nuoruuden punaa. Hänen näköään wanhenti paljon se seikka, kun hänen oikea silmänsä oli pienempi wasenta, sillä oikean silmän päällä riippui kulmalihakset; ehkäpä sekin, kun hän oli, warsinkin kylminä aikoina, turjustettu paksuihin waateriepuihin.
Tämä mummo se oli, joka kauppatawaroineen ja kauppapaikkoineen pisti noiden maatawarain kauppiasten silmään parahiten niistä monista tuttawista, joihin he oliwat siellä olonsa ajoilla tutustuneet. Ensimältä ei tuo ilmiö tuntunut heistä miltään oudolta, tuommoiselta tawalliselta waan, sillähän kaupunkipaikoissa näkyy jos jonkunlaisia keinottelijoita. Heidän majatalonsa oli lähellä mummon kauppapaikkaa ja tämän wuoksi tuliwat he usein kulkemaan hänen siwutsensa ja tutustumaan häneen. Tosin eiwät he ensimältä tutustuneet ensinkään hänen sisälliseen ihmiseensä, mutta noin waan ulkonaisesti, mummon ahkeraan ja wähän tuottawaan kaupankäyntiin, ja se heitä ihmetytti.
Niinkuin ennen on mainittu, oliwat nuo maatawarain kauppiaat taasenkin tawarakuormineen matkalla kaupunkiin. Mielonen on toisen ja Makkonen toisen nimi. Parina wuorokautena kotoa lähtein oli tyyni pakkas=ilma, paras sää, mitä pitkämatkainen matkustaja aina toiwoo, sillä silloin on tie auki ja kowa, eiwätkä kengät, kintaat ja rahkeet kastu ja lottaannu, kuormaan ei tule lisäpainoa ja raskaan kuorman jäljessä astuskellessa ei kowin pahasti palawustu.
"Saapa nähdä, onko hän taasenkin entisellä paikallaan, kun kaupunkiin tulemme?" sanoi Makkonen, kun he molemmin käweliwät jälkimäisen kuorman jäljessä.
"Häh, kuka, mikä?" kysyi Mielonen, ikäänkuin hawahtuen, sillä hän oli omiin ajatuksiinsa waipuneena.
"Tuo kauppias=mummo", sanoi Makkonen.