"Minä olen niin paha … olen kowasti rikkonut."
"Wai niin—! Ketä wastaan? Awatkaa minulle sydämenne", sanoi kirkkoherra kehoittawaisesti ja osaaottawaisesti.
"Minä olin kowasti juowuksissa", sanoi mies nöyrästi ja tunnustawaisesti, ja hänen koko ruumiinsa wärisi.
"Se on kyllä paha, mutta sanokaa minulle, oletteko ollut usein ennenkin juowuksissa?" utasi kirkkoherra.
"En koskaan ennen; en ole monasti eläissäni maistanutkaan wiinaa", sanoi mies.
"Missä se sitten tapahtui?"
"Tänne tullessa."
"Kuinka se käwi?
"Mieleni oli kowin raskas ja paha, kun piti erota waimosta, lapsista, sukulaisista, tuttawista, ystäwistä, kotitienoosta ja synnyinmaasta. Kun ajattelin, että olin kaikki nämä jättämäisilläni ja menossa wieraaseen maahan, tuntemattomien ihmisien sekaan, outoja oloja wastaan=ottamaan, josta ei ole toiwoakaan heti takaisin päästä ja pääseekö koskaan, niin mieleni tuli syttä mustemmaksi. Tunsin sydämessäni kauheaa tuskaa ja surua, niin että henkeä ahdisti, ja tuskan hiki juoksi päältäni, ja tämä kaikki teki elämäni peräti noloksi ja murheelliseksi.
Meitä oli useampia miehiä samassa matkassa, sillä muitakin lähtee nyt meidän pitäjästä Amerikkaan. Nämä eiwät woineet olla huomaamatta minun kauheaa suruani. He kokiwat lohduttaa minua, kuten parhaiten taisiwat, mutta se oli kaikki turhaa. He oliwat waranneet mukaansa useampia pulloja wiinaa, luullakseni oman surunsa waralle. Niistä he maisteliwat ehtimiseen ja tarjoiliwat minullekin. Kauan aikaa torjuin minä kaiket tarjoilemiset, mutta he eiwät waan laanneet sitä tyrkyttämästä yhä uudestaan.