Ihmiset näyttiwät nyt mielestäni niin kurjilta ja kehnoilta ja minä luulin näkewäni jokaisen wastaan tulijan läwitse. Woi kuinka paljon huonompia minua he tuntuiwat olewan, tuommoisia kurjia, tyhmiä raukkoja waan—mitäs he owat minun rinnallani, arwostelin minä.
Tämä ajatus ei ollut nykyisen hetken synnyttämä, waan se oli aikojen kuluessa wähitellen juurtunut minuun, waikken sitä ennen ollut niin suuressa määrässä tuntenut kuin nyt. Olin oppinut hiljalleen katsomaan muita ihmisiä ylön, kun olin mielestäni parempi heitä, koskapa olen rehellinen ja kunniallinen mies, enkä ollut kertaakaan wielä ollut juowuksissa. Niin jo ennenkin ajattelin, mitä sitten nyt, kun olin niin onnellisessa tilassa.
Hih! kiljahtelin minä, kun satuin ihmisiä näkemään, sillä enhän osannut enään ihmisiäkään häwetä, kun olin juowuksissa", kertoi mies alakuloisesti, kun kerran alkuun pääsi.
"Wieläkö sitten mitään?" kysyi kirkkoherra.
"Asian pahinta puolta en ole wielä kertonutkaan", sanoi mies nolosti.
"Mikäs se olisi?"
"Minä onneton löin akkaani."
"Akkaanne! Missä sitä löitte?"
"Tiellä tänne tullessa."
"Onko waimonne myös menossa Amerikkaan?"