"Ei ole, hän lähti minua waan saattamaan tänne rautatielle saakka."
"Aiwan oikein. Olettehan jo maininnut, että täytyy erota waimostanne ja olisihan se minun pitänyt muutoinkin muistaa, kun olen lukenut passinne. Mutta minkä tähden löitte waimoanne?" sanoi kirkkoherra.
"Ei suinkaan hänessä mitään syytä ollut, mutta mitä hullu juopunut siitä huoli! Päinwastoin löin minä häntä suuren rakkauden työn tähden, ja sepä se asian pahin puoli onkin. Hän on koko yhdessä olon aikamme kokenut aina waroittaa ja muistuttaa minua ihmisen elämän welwollisuuksista. Hän on ollut aina arka minun kunniastani, sillä hän sanoo minun kunniani olewan hänenkin kunniansa, ja kenties se onkin hänen ansionsa, että minun kunniakipeneeni on tähän saakka säilynyt. Nytkin hän koki minua monet kerrat estellä, etten enään ryyppäisi, kun tiesi minun tulewan päihin, mutta mitäpä siitä oli apua. Wihdoin otti hän pullosta kiinni, kun minä taas ensin rupesin ryyppäämään ja sanoi:
'Älä, hywä Matti, enään ryyppää, olethan nytkin jo aiwan pilalla.'
'Wai niin! Wai sinä tässä isäntä luulet olewasikin', huusin minä, ja silloin löin minä."
"Woi, woi! Kyllä se oli hywin pahasta teiltä tehty", sanoi kirkkoherra.
"Kyllä se oli niin pahasti tehty, ettei sen pahemmasti woi kukaan tehdä, sen tunnen nyt katkeruudella", sanoi mies, ikäänkuin tuomioonsa tyytywäisenä.
"Kuinka sitten waimonne käwi?"
"Kyllähän sen arwaa miten heikon waimon käypi, kun raiwostunut wankka mies häntä lyöpi. Heti hän lysähti kärryn pohjalle ja nenästä juoksi weri kuin härän kurkusta. Siinä hän sitten itkeä nyyhki ja walitteli.
'Niin, sen siitä nyt sait——. Tekeekös wasta mielesi tulla isännöimään', öyhkyin minä waan, ikäänkuin olisin hywinkin ison hywän työn tehnyt.