Mitä sitten tapahtui, en enään muista, sillä tulin aiwan taidottomaksi. Ilta olikin jo, ja towerit ajoiwat erääseen taloon yöksi. Siellä he kantoiwat minut huoneeseen ja laittoiwat maata; siinä sitten nukuin, enkä herännyt ennenkuin aamulla."
"No, miltäs sitten aamulla tuntui?"
"Woi, rakas kirkkoherra, älkää sitä kysykö, miltä se tuntui. Omantuntoni tuskat oliwat niin kowat, etten woi niitä sanoilla selittää. Minä muistin kaikki eiliset tapahtumat siihen saakka, kunnes tulin tiedottomaksi. Kärsiwä waimoni oli ensimäinen, minkä herättyäni huomasin. Hän oli eläwänä todistajana edessäni eilisistä tapahtumista. Hänen molemmat silmänalustansa oliwat mustana ja kaswot oliwat turpuneet ja pöhöttyneet niin, ettei silmiäkään paljon nähnyt, enpä ollut tuntea häntä ensi silmäämällä, niin erinkaltaiseksi oli hän tuon lyönnin tähden muuttunut. Hän wältteli katsoa minua silmiin. Näytti siltä kuin hän olisi luulotellut itse tehneensä jonkun suuren pahan työn.
'Woi Mari kulta, mitenkä nyt owat asiat?' sanoin minä häpeästä ja tuskasta pakahtumaisillani.
'Woi, hywä ystäwä, miksi sinä löit minua niin kowasti, mitä pahaa minä olen sinulle tehnyt?' sanoi hän ja rupesi nyyhkimään.
'Et mitään pahaa, mutta hywää sinä olet tehnyt paljon, hywin paljon', koin minä sanoa.
'Kuinka sinä woitkaan mennä Amerikkaan, kun sinä näytät rupeawan juomaan? Sinä et woi siellä miehestä pysyä, kun ei siellä ole ketään, joka sinua tukisi ja waraisi; paras on, että palaat kotiin', sanoi waimoni.
'Mutta sen woin wakuuttaa tässä Jumalan ja sinun edessäsi, että se oli ensimäinen ja wiimeinen kerta; ei koskaan minun suuhuni tule enään wäkewiä juomia. Miehenä en woi pyörtää takaisin, sillä meidän asiamme eiwät salli sitä. Mutta minä tahdon kaikkeni koettaa ja olla mies. Luota minuun wielä nytkin. Sydämestäni kadun minä tätä wäärää tekoani ja pyydän nyt hartaasti sinulta anteeksi', koin minä häpeissäni ja hätäyksissäni sanoa.
'Kernaasti minä annan sinulle anteeksi, waikka kuinka paljon olisit minua wastaan rikkonut. Tiedänhän minä, että se oli ensimäinen kerta, mutta minä niin kowin pelkään, kun sinä poiskin menet… Olethan sinä ollut kelpo mies ja hywä kumppani minullekin——miksen minä antaisi anteeksi', sanoi waimoni ja kyyneleet kiilsiwät hänen silmissään.
Juuri kun olimme tämän werran ennättäneet puhua, nousiwat ihmiset ylös ja alkoiwat liikkua. He eiwät olleet näkewinäänkään minua, mutta kuitenkin huomasin minä, että jokainen halusi katsella minua, kun waan saiwat salaa sitä tehdä. Heidän silmistään näkyi kummallinen salama ja epäselwä kiilto ja minä ymmärsin mitä se merkitsi. Kukaan ei puhunut minulle mitään, mutta heidän suupielissään oli niin omituinen hymy, että minä ymmärsin, mitä he olisiwat sanoneet, jos he olisiwat jotakin puhuneet. Tämä teki tuskani kahta kauheammaksi."