"No, eikö omatuntonne rauhoittunut, waikka waimonne antoi anteeksi?" kysyi kirkkoherra.
"Woi ei niin, ei niin, hywä kirkkoherra—. Kaukana siitä. Poissa on nyt oma rakkauteni ja hurskauteni. Kaikki entinen hywyyteni, kerskaamiseni ja muiden ylenkatsomiseni. Kaikki ne owat olleet ja menneet, ja nyt olen wiheliäisin ihminen, mitä maa on koskaan päällänsä kantanut. Kalkki ihmiset näyttäwät minusta nyt niin hywiltä, hurskailta ja puhtailta … heidän kaswonsakin loistawat mielestäni sanomattoman puhtailta ja wiattomilta. Toisenlaista oli nyt tämänpäiwäinen puhtaus kuin eilinen. Waimoni on kyllä minulle anteeksi antanut, mutta minä olen rikkonut Jumalaa ja kaikkia ihmisiä wastaan, enkä minä pääse rauhaan, ennenkuin minä saan sowinnon kaikilta. Woi, hywä kirkkoherra, onko tämmöisellä onnettomalla mitään toiwoa?"
Näin puheli tuo murrettu mies, joka nyt wieraassa paikassa halusi päästä armopöydälle, saamaan syntein anteeksi saamista. Ensimältä näytti hän niin ahdistuneelta, hätääntyneeltä ja huonolahjaiselta, ettei hänen luullut woiwan mitään selittää, mutta kun hän huomasi kirkkoherran lempeäksi ja osanottawaksi mieheksi, kehkeentyi hän wähitellen niin, että hän woi aiwan hywin ajatuksensa selittää. Kuitenkin wärisi hänen äänensä koko ajan ja hieno wäristys tärisytti wankkaa ruumista, josta selwästi näkyi, ettei suinkaan tuo awonainen tunnustus leikintekoa ollut.
Kirkkoherra oli hengen mies. Hän kuunteli miestä maltilla ja osanottawaisuudella, waikka jumalanpalweluksen alkaminen sen takia wähän wiiwähtyikin. Kun hän huomasi, että hänen edessään oli totisesti särjetty ja katuwainen sielu, murtui hänenkin mielensä. Kyyneleet nousiwat hänen silmiinsä, kun hän otti miestä kädestä kiinni ja sanoi:
"Paljon on meillä kaikillakin syntiä mutta Jumalalla on paljon enemmän anteeksi antamusta, kun pakenemme Hänen Poikansa ansion turwiin."
Tämä waikutti mieheen niin, että hän melkein ääneensä itki.
Jumalanpalwelus alkoi nyt ja rippisaarna pidettiin ensin. Nöyrästi laskeutui outo mieskin polwilleen muiden rippiwierasten sekaan. Kirkkoherra ei puhunutkaan nyt jumalattomille, eikä syytänyt rippiwieraille lain kirouksia ja uhkauksia. Hän puhui niille, joilla on särjetty sydän ja murheellinen henki. Niitä waroitti hän wälttämään epäuskon kawaloita ja salaisia pauloja kehoittaen samassa turwallisesti ja pelkäämättä astumaan armoistuimen eteen, jossa on paljon armahtamista ja anteeksi antamusta kaikille niille, jotka sinne uskoen tulewat.
Outo rippiwieras näytti ahmiwan joka sanan ja hänen jykewät hartiansa jytisiwät koko rippisaarnan ajan.—Tuskinpa lienee hartaampaa rippiwierasta ollut koskaan. Hän ei lähtenyt pois kirkosta, ennenkuin kirkonmenot oliwat kaikinpuolin loppuneet. Lähtiessään käwi hän jättelemässä kirkkoherran hywästi ja kiittelemässä häntä lohdutuksen ja hywien neuwojen edestä. Kirkkoherra kehoitti häntä pysymään tehdyissä hywissä päätöksissään ja toiwotti onnea pitkälle ja waaralliselle matkalle.
Matkustajan majapaikka oli eräässä talossa aiwan rautatien lähellä. Sinne riensi hän, mutta hänen sydämensä oli nyt paljon keweämpi kuin kirkkoon mennessä. Hän oli siellä saanut kuulla lohdutuksen ja armon sanoja. Nämä wuotiwat niinkuin lääkitsewä ja wirwoittawa hunaja hänen haawoitettuun sydämeensä ja hän löysi lewon sielullensa, semmoisen lewon, jota koko maailma ei olisi woinut hänelle antaa.
Waimo oli kirkonmenojen ajan majatalossa. Hänkin olisi halulla mennyt kirkkoon, mutta ei woinut turwottuneiden ja sinisten kaswojensa wuoksi sitä tehdä. Tämä teki miehelle kipeää ja hän mietti kirkkoon mennessään millä tawalla hän woisi tuon tekemänsä wamman parhaiten poistaa.