Kun hän tuli majapaikkaansa, oli hänen waimonsa, huiwi silmillä, istumassa jossakin warjokkaassa nurkassa. Näin oli hän sentähden, kun hän tahtoi salata omaa tilaansa ja peittää miehensä rikosta.
Kirkosta tultuansa meni mies suoraan waimonsa luo.
"Kuinka nyt woit, rakas Mari?" kysyi mies waimoltansa.
"No meneehän tuo tuossa, kaswojani waan wähän pakottaa, enkä kehtaa näyttää niitä muille ihmisille", sanoi wainio.
"Woi kuinka mielelläni tekisin sinut terweeksi, kun waan woisin, mutta minä en ymmärrä mitään, eikä ole lääkäriäkään saatawissa", sanoi mies.
"Minä olen tässä kuullut, että tämän pitäjän lukkari on näppärä saamaan apua yhteen ja toiseen wammaan; mitähän jos käwisit häneltä kysymässä. Kyllä kai se muutoinkin paranee, mutta ehkä paranisi pikemmin", sanoi waimo.
"Aiwan kernaasti sen teen; minä lähden heti sinne", sanoi mies, ikäänkuin ihastuksissaan siitä keksinnöstä.
Mies lähti. Lukkarin luo tultuaan, esitteli hän asiansa kuten parhaiten taisi, mutta tämä ei osannut mitään neuwoja antaa, ellei hän itse näkisi wammaa. Tämän wuoksi lähti hän miehen mukana hänen majataloonsa.
"Miten tämä loukkaus on tullut?" kysyi lukkari, katsellessaan waimon turwottuneita ja sinistyneitä kaswoja, sillä hän ei ollut kuullut kirkkoherran ja miehen keskustelua, kun oli sillä aikaa hautaamassa ruumiita apulaispapin kanssa.
"Minä putosin toissa päiwänä kärryistä ja siinä loukkasin wähän kaswojani… Eikä tämä mitään waarallista ole, onhan waan wähän ilkeä", ehätti waimo sanomaan.