Tyytywäisenä palasi nuori isäntä tarkastusretkeltään. Hän oli päässyt tarkoituksensa perille, sillä eihän nyt siwu=kulkijat olleet taloa arwostelleet joksikin pieneksi taloksi.
Jotkut kyläläiset oliwat huomanneet tuon Kämälän nuoren isännän ulkokullaiset hankkeet, waikka hän olikin koettanut niitä panna toimeen muiden huomaamatta. Uskaliaammat heistä koettiwat warowasti muistuttaa, kuinka turhaa ja arweluttawaa toki tuommoinen luulotteleminen on, mutta mitäpä niistä oli, sillä semmoiset saiwat tuolta ylewältä ja aikansa edellä olewalta nuorelta isännältä tuhman nimen, jos ei aina edestä, niin ainakin takaa.
Tämän jälkeen alkoi nuori isäntä kääntää huomiotansa kotinsa sisällisiinkin oloihin. Ne eiwät olleet hänen mielestänsä semmoiset kuin niiden olisi pitänyt olla, sillä olihan hän nähnyt herroilla parempiakin. Puhdas huone, puhtaat pöydät, penkit, lawitsat ja tuolit rupesiwat hänestä näyttämään kowin talonpoikamaisilta ja jokapäiwäisiltä. Sentähden rupesi hän miettimään, kuinka saisi huoneensa "wiinimmäksi" ja mikäpä oli saadessa; olihan tahtoa ja waroja. Muotimaalarit ja tapisieraajat haettiin heti kaupungista. He tietysti tekiwät rahan ja hywän saran edestä työtä, joka kait kelpasi Kämälän Kaaperillekin, mitä sitten muille. Kun he oliwat työnsä tehneet ja palkkansa saaneet, eipä paikkakunnassa oltu moista huonetta ennen nähty. Kauniit tapeetit rantuisina ja kuwiollisina laskeutuiwat laesta lattiaan saakka Kämälän isossa tuwassa ja moni, joka sinne sisälle astui, ei woinut käsittää, kuinka saumat oliwat niin mestarillisesti yhteenliitetyt, ettei niitä ensinkään eroittanut; näytti siltä kuin yhtämittainen taiwaallinen puku olisi laskeutunut Kämälän ison tuwan mustuneille seinille. Nokinen katto oli myöskin saanut uuden werhon; siihen oli, näette, pingoitettu walkoinen paperi, niin sileä ja rypytön, jotta olisi luullut sen kerralla pyyhäistyksi. Entinen tiilitakka oli saanut poistua ja sen sijalla seisoi kikawalkea kaakelitotto. Uusia, muodinmukaisia huonekaluja oli ilmestynyt huoneen seinänwierustoille, semmoisia, joita ei oltu ennen nähty. Ne oliwat kiilloitetut niin kiiltäwiksi ja jokaisen esineen etusiwulla kiilsi kullatuilla kirjaimilla Kämälän isännän ja emännän nimi; huoneen sisustuksen täydensi wielä katosta riippuwa kristallinen kynttiläkruunu——. Kummako se Kämäläisille oli, jos tupa oli muuttunut ihanaksi saliksi?
Hellänä puolisona ja perustuen hänessä wallitsewaan uskonnolliseen käsitteeseen, koki emäntä nytkin usein muistuttaa isäntää tuosta turhasta kiiltopyrinnöstä, sillä hän oli kotikaswatuksessa saanut aiwan toisenlaiset käsitteet ihmisen elämän tarkoituksesta. Mutta Kaaperin mielestä oli hänen waimonsa muka paljon jäljellä hänestä itsestänsä, tuommoisia wanhanaikaisia ihmisiä, jotka eiwät nykyaikana enään kelpaa. Tämän tähden katsoi Kaaperi ylön siweän emäntänsä oikeutetut muistutukset ja wastasi niihin waan kuiwakiskoisesti: "ethän sinä niitä ymmärrä".
Nyt ei isäntä enää ollut tawallisten säätyläistensä kanssa waan rupesi ahkerasti etsimään herraswäen seuraa. Kutsumatta tunkeusi hän heidän piiriinsä, katsomatta sitä, oliko hän terwetullut wai ei. Useinkin tuntui Kaaperi siellä liialta otukselta, mutta siitä huoli hän wiisi; hän oli kylläkin tyytywäinen ja kiitollinen, kun sai siellä edes olla sieltä pois tuppaamatta. Pian ei tämäkään Kaaperin mielestä enää riittänyt. Ahtaalta rupesi hänestä tuntumaan oman pitäjän siwistynyt piiri. Yhä useammin alkoi hänellä olla asiaa kaupunkiin ja markkinoille. Niissä käydessänsä wietti hän iltansa rawintoloissa, sillä olihan siellä olewa elämä hänen mielestänsä niin wapaata ja "wiiniä". Siellä luuli hän olewan elämän ja siwistyksen keskipisteen, johon kaikki hienous kokoontui—. Karsaasti siellä moni Kaaperia katsoi, Mutta katsoipa moni lempeästikin——niin: olipa hänellä suosijoita sen mukaan kuin joku häntä tarwitsi.
Kaaperi ei ollut mikään juoppo, sen hän itse ja muutkin hywin kyllä tiesiwät; hän oli waan noin tuommoinen, miten milloinkin asiat waatiwat: iloinen iloisten ja itkewä itkewäisten kanssa. Noista ylpeistä salonkiherroista ei hän wälittänyt mitään, sillä tiesihän hän, että häntäkin tässä matoisessa maailmassa tarwitaan; puolentoista weron isäntä, pätyä lakkarissa, sehän jotakin toki painoi hienossakin waakakupissa. Rehewinä rehmiwätkin rawintolaherrat juomapöydän ääressä, ikäänkuin eiwät he olisi ketään suwainneet eikä tarwinneet; heitä kumarrettiin, heille tarjottiin ja annettiin empimättä. Mutta eipä nuo toisetkaan niissä tilaisuuksissa olleet niinkään takapajulla kuin luultiin, sillä olipa Kaaperi joukossa, joka rahattomain kohdat korjasi. Pöydän luona hekin hääriwät, eiwätkä suurin wälittäneet, waikka heitä joskus wankoilla kyynäspäillä nyrmittiinkin syrjään, sillä tiesiwäthän he sen, että joukossa on mies, joka woi maksaa, niinkuin moni muukin, ja niinhän sitä elettiin waan herroiksi yhtä möyhyä ja Kaaperi oli mies niinkuin kaikki muutkin, sillä maksoihan hän omasta ja muiden puolesta.
Mitäpä siitä, jospa Kaaperin päätä wähän paukuttikin aamusin majatalossa ylösnoustessa, sillä eihän illallinen seura suinkaan ollut mikään huono seura—siwistynyt—siwistyneempi seura, kuin heidän paikkakuntalaisensa osasiwat aawistaakaan; pitihän sitä kokea kannattaa edelleenkin—mitäs tyhmät ymmärtäwät, jotka owat niin takapajulla.
Noilla kaupunkiretkillänsä oli Kaaperi tullut huomaamaan, että suurin osa kaupungin herroista oliwat naimattomia ja sen johdosta niin wapaita ja itsenäisiä. He eiwät olleet tohwelin alla ja nauttiwat nyt wapauttansa, jonkamoista ei yksikään welwollisuuksien alle sitoutunut woinut nauttia. Kun joku seuramies ilmoitti, että hänen olisi meneminen kotiin, jossa waimo ja lapset häntä odottawat, niin tämmöisistäkös muistutuksista nämä naimattomat herramiehet rähähtiwät nauramaan, wertaillessaan tuohon orjuuteen omaa onnellista ja wapaata naimattoman miehen elämää.
Tämä teki Kaaperiin sywän waikutuksen. Hän koetteli ajatella päänsä ympäri, oliko hän tehnyt oikein tahi wäärin kun hän oli nainut. Luontoperäinen taipumus ja yleinen kansan tapa oliwat häntä siihen pakoittaneet ja olihan se tuntunut niin hywältä—ihan luonnolliselta ja oikealta; mutta kaupungin herrathan oliwat lausuneet ja elämällänsä näyttäneet aiwan päinwastaisia ajatuksia, mitä hän oli tuntenut ja ajatellut, ja hehän oliwat kai oikeassa, koska oliwat niin "wiinejä" ja siwistyneitä, oikein oppineita, wiisaita ja ajattelewaisia ihmisiä.
Kuta useammin Kaaperi käwi kaupungissa, sitä kärtyisempänä palasi hän aina sieltä. Hänestä rupesi todellakin tuntumaan kodin käskewä ja kutsuwa woima liian rasittawalta ja ahtaalta, ja lempeän waimonsa oikeutetut muistutukset elämän welwollisuuksista rupesiwat hänen mielestään tuntumaan pelkiltä parjaamisilta, semminkin kun ei waimonsa hänen korkeammista siwistyspyrinnöistänsä muka mitään ymmärtänyt. Tämän tuntonsa woimasta hän useinkin kaupungista palattuaan puheli waimollensa tästä muka elämänsä suurimmasta hairahduksesta; eipä edes huolinut olla waiti, waikka wieraita oli sitä kuulemassa.