Kirja on jo ennättänyt saada ainakin yhden julkisen kritiikin, joka on sen puolesta omituinen, että se perustui varsin hupaiseen erehdykseen. Tämän arvostelun on julkaissut ruotsinkielinen sanomalehti »Östra Finland» (Marrask. 21. p. 1877). Herra kritikus ei näy hetkeäkään epäilleen, että P. Päivärinta oli sama mies kuin Kansanvalistus-seuran sihteeri J. Päivärinta, ja kritiikin silmämääränä on siis tutkia, tokko tekijän on onnistunut asettua »vanhan talonpoian» ajatus- ja käsitys-kannalle. Arvostelija siinä kohden on huomaavinansa, että esm. teoksen sankarin tieto sanomakirjallisuudesta sekä hänen käyttämänsä lauseet semmoiset kuin »kansallishengen alkava aamukoitto», »Suomen kansan muinaisuus ja sen historian pohja» y.m. eivät ole itse henkilön mukaisia. Hän myöskin arvelee, että kertomukselta puuttuu »luonnollisuutta ja tuoreutta». Kaikki nämä muistutukset kadottavat pontensa, niin pian kuin saa tietää, että tekijä todellakin on »vanha talonpoika», jonka ainoana yli-opistona on ollut tuo mainitsemansa sanomakirjallisuus sekä »kansallis-hengen aamukoitto». Täytyy ainoastaan kummastella, ett'ei »Östra Finland»in päätoimittaja enää ole muistanut virkaveljeänsä Pietari Päivärintaa Turun kirkolliskokouksen aioilta. Muutoin »Östra Finland»in arvostelija ei ole teokselle kokonaan epäsuosiollinen, vaikka hän epäilemättä liian paljon katselee sitä taide-kirjallisena tuotteena. Me puolestamme tahtoisimme yhtä paljon sitä katsella historiallisena todistuskappaleena, todellisina »muistelmina elämästäni», niinmuodoin alan ja sivistys-olojen kuvauksena. Että tälläkin kirjallisuuden lajilla voipi olla kirjallinen arvonsa, ei kukaan kieltäne, ja siinä lajissa täytyy mielestämme P. Päivärinnan teokselle antaa varsin suuri arvo. Että se on tarkka ja totinen kuvaus Suomalaisen rahvaan elämästä, voipi jokainen, joka yhteisen kansan parissa on oleskellut, heti todistaa. Sillä emme tahdo väittää, että se olisi itse tekijän oma todellinen elämäkerta. Mutta se on aivan tosi-olojen mukainen ja sen ohessa sillä taidolla kokoon-pantu, että lukija ei hetkeäkään joudu ajattelemaan muuta kuin että »Elämäni» on kirjailijan »omaa elämää». Esitystavan puolesta teos paljon muistuttaa Goldsmith'in klassillisesta »Vicar of Wakefield» jutusta: sama raikas luonnollisuus, sama teeskentelemätön huumori. Eroitus on, että se elämän piiri, jossa kumpikin liikkuu, on jotenkin erilainen ja sen vuoksi myöskin kertoma-tapa. Se luonteva yksinkertaisuus, jolla »Elämäni» on juteltu, soveltuu yhtä täydellisesti Suomalaisen talonpoian asemaan, kuin Goldsmith'in kertomus Englantilaisen maapapin yhteiskunnalliseen näkö-piiriin. Mutta Suomalaiselle lukijalle edellinen kertomus tuntuu tuttavammalta ja siitä syystä miellyttävämmältä. Mierolla käyminen suruinensa kiusauksinensa, lukukinkeri-tapaukset, kirjoitus-opettajan selitys »miksi pidetään kaksi peetä ja kaksi teetä», vihdoin uutistalolaisen ponnistukset jokapäiväisen toimeen-tulon tähden ja tuon varalliseksi varttuneen sekä luottamusta saaneen kunnallismiehen taistelu oman paisuvan ylpeytensä ja siitä syntyvän juopumuksen kanssa—tämä kaikki on meille niin kodikasta, niin omasta sielutieteellisestä näköpiiristämme lainattua, että joka rivillä voimme nuo erinäiset kohdat tunnustella. Itse kuvausten hätäisyys ja koristelematon halpuus, joka tavallisten esthetillisten sääntöjen mukaan olisi puutteena, täytyy mielestämme lukea teokselle ansioksi. Siinä asemassa, jota »Elämäni» kuvailee, olisi kaikki yksityis-tunteiden hautominen ja venyttäminen jotenkin huonosti paikallansa. Ainoastaan siveelliset ohjeet voivat olla semmoisen elämän hedelminä, ja aivan luonnollista siis on, että jokaisesta tapauksesta johdetaan joku lyhyt opetus. Paikoittain olisi huolellisempi hienous lauseparsissa ollut suotava, niinkuin myöskin muutamat kirjakielessä vähemmin soveliaat kielimuodot olisi sopinut itse korrehturissa korjata. Mutta ylipäänsä on esitys näissäkin kohden jotenkin moitteeton, ja kertomuksen jakso kulkee luontevasti ja tasaisesti. Erittäin sievä on esm. se tapa, jolla tekijä, milloin joku episodi eli jutun-poikkeus on ikäänkuin sattumalta kertomukseen tullut, jälleen palajaa aineeseensa. Niinpä siv. 7: »Kah, kuinka ihminen on hajamielinen! Pitihän puhuani ensimäisestä yöpaikasta kerjuumatkallani, ja nyt olen mennyt kaikenni pois aineestani!» Luonteva on myöskin kertomuksen loppu-kohta, joka selittää, kuinka tavallinen työmies on sattunut ryhtymään kirjan-tekoon. Se on yksinkertainen sattumus jokapäiväisen tapauksen johdosta työmiehen elämässä. Voisimme siitä päättää, ett'ei kertoja tule enää yrittelemään mitään senkaltaista. Tuskin saamme sitä vahinkonakaan pitää; sillä arvattavasti se ei kahdesti onnistuisi. Mutta tällä kertaa se mielestämme on täydellisesti onnistunut.
Y. K. [Jussi Kanervainen]