»Nyt ei muuta kuin otin kirveen ja piilun käteeni ja läksin salvamaan. Se ei ollut helppoa työtä yksin tehdä, vaan vaimoni kävi, salvoksen korkeammalle tultua, nostamassa hirsiä päälle minun kanssani. Jokaisen puun painin omalla kädelläni kiini siihin rakennukseen, ja Erkin päivän aikana oli minulla korskaräystinten kanssa tehty rakennus, kookkaan tuvan ja kahden kammarin kanssa, veistetty päältä ja sisältä, vesikatosta; myös oli nikkarivärkki, kattolaudat ja lattialankut, sahattuna, jossa pidin kumppania välivelkasilla.»
Kuinka sitte ruvettiin peltoa viljelemään, ruista tekemään y.m. jylhän korven yksinäisyyteen, se kaikki on tarkasti kirjaan pantu, isommat seikat ja pienetkin. Luulisi kirjan tekijän, tätä kirjoessaan, muistossa pitäneen Robinson Crusoen päiväkirjaa, kun tämä haaksirikkoon joutunut mies yksinäisellä saarellaan rupee maata viljelemään. Kertomus on samalla tapaa tarkka ja yksityiskohtiin kajoova.—Useinkin kohoo kertomus runolliseksi. Olkoon ainoastaan seuraava ote siihen arvostelumme todistuksena.
»Aina muistan erään illan, kun eukkoineni seisoin, kumpikin väsyneenä ja uupuneena päivän työstä ja ponnistuksesta, oman huoneemme sisupuolella, josta nyt jo oli ulkona raivaavan myrskyn ja sateen suojaa. Voi kuinka se tuntui hyvältä, kun oli toivossa saada oma huone, jossa sai elää ja olla, kenenkään nurisematta, aivan oman mielensä jälkeen. Siinä seisoimme kauvan aikaa seinän nojalla, ja sydämessämme tuntui semmoinen onni, etten luule sen isompaa onnellisuutta olleen yhdelläkään kuoleman-alaisella.—»Milloinkahan luulet pääsevämme tänne asumaan?» kysyi eukkoni.—»Viikon päästä», arvelin minä, ja viikon päästä sinne tultiinkin asumaan, vaikka en ennättänyt saada lattiaakaan aivan valmiiksi. Voi kuinka nyt tuntui hyvältä, kun pääsi omiin huoneisiin, jotka olivat niin iloiset ja puhtaat, ja iloinen valkea palaa lekotteli takassa ja lämmitti ja valaisi niin lempeästi ja otti vastaan niin lämpimästi nuot kodittomat. Sitä lumoavaa vaikutusta ei ollut eukkoni voimakas vastustamaan. Hän nakkausi likelleni, kiersi molemmat kätensä kaulaani ja siinä tovin vaitioltuansa, virkahti viimein: »mies olet sinä». Me ymmärsimme hyvin toisemme; olisinpa luullut siinä kohtauksessa olleen kuvamaalarilla ainetta.—Samassa tuokiossa rupesi takan luona olevassa korissa vaatekääry liikkumaan ja samassa myös kuulumaan sieltä pientä kireätä ääntä; se myös oli vastatullut muuttolainen, nuorin lapsemme, joka ei vielä voinut iloita eikä surra, ja joka tämän maailman vaivoista huolimatta vaan vaati tarpeitansa. Äitinsä ryöpsähti heti auttamaan pienokaista, antoi sille luonnollista ruokaansa. Tuskin se oli tehty, niin ne pari lehmää, jotka meillä silloin olivat, rupesivat ammuta mylvimään navetassa, osaksi oudostuen uutta asemaansa, osaksi anoen iltastansa. Eukko pisti pienokaisen minun syliini ja riensi itse navettaan, ja niin tuli ehtimiseen uusia muistutuksia velvollisuuksistamme, ja siihen jäi meiltä sillä kerralla se tuntehikas haaveksiminen, johon olimme vaipuneet.»
Se kohtaus antaa tosiaankin kuvamaalarille ainetta; talonpoikaisperhe vastikään omaan taloonsa muuttanut, iloinen valkea takassa, vaimo miehelleen kunnioituksella sanoen: »sinä olet mies!»—Kirjan tekijä on lopussa lausunut teoksensa koko ytimen, sanoessaan:
»Ystäväni! Jos tahdot käsittää taivasta maan päällä, niin sen löydät perheessäs ja puhtaassa omassatunnossas: suojele niiden pyhyyttä!
Omassa perheessäsi sinun huolesi haihtuu ja vaivasi unohtuu; siellä, siellä löydät sinä täydellisen ilon ja rauhan; siellä löydät sen, joka on sinun kanssasi jo niin paljo kärsinyt ja joka nytkin niin mielellään ottaa osaa sinun murheeses ja tuskaas, ja kokee niitä lievittää, ja lohduttaa sinua. Säilytä, ystäväni, kotirauhaas! Koti tuntuukin sinusta aina semmoiselta, minkälaiseksi sen itse olet valmistanut. Jos sen olet huonosti perustanut ja kasvattanut, niin huonot sillä on hedelmätkin; jos kotisi tuntuu sinusta kylmältä, ikävältä, niin syytä itseäs, sinäpä sen niin olet tahtonut, lienet sitten perheen isä taikka äiti, sillä molempain yhteinen halu ja pyrkiminen totuuteen on tarpeellinen perheellisen onnen perustamisessa.»
Niin kyllä! Perheellinen onni, se on »taivas maan päällä». Siveellinen perhe-elämä, se valtakunnan turva ja tae. Niin kauan kuin se pysyy puhtaana, niin kauan myös Suomen kansa on turmeltumatonna. Tätä ajatusta on »Elämäni» niminen kirjanen, tekijän tiedolla tai hänen tietämättänsä, lukijalle selvittänyt.
Kirjan tekijä on P. Päivärinta, lukkari Alavieskassa. Kansanvalistusseura, jolle hän käsikirjoituksensa tarjosi painettavaksi on hänelle siitä antanut erityisen palkinnon, paitsi tavallista tekijäpalkkaa. »Elämäni» on epäilemättä saapa montakin lukijaa.—Kirjan hinta on 75 penniä ja on myytävänä jokaisen kansanvalistusseuran asiamiehen luona. Kansanvalistusseuran jäseneksi ruvenneelle on kirja tietysti halpahintaisempi.
Kirjallinen kuukausilehti 1878
Joku aika takaperin Kansanvalistus-seura niistä varoista, jotka kansalaisten isänmaallinen harrastus oli sen haltuun hankkinut, asetti kilpa-palkinnon semmoista teosta varten, joka kuvaisi Suomen talonpoikaisen kansan kotielämää. Tämän kehoituksen johdosta sai seura vastaan-ottaa P. Päivärinnan perhe-elämällisen kuvauksen, joka sitten on julkaistu seuran toimitusten jaksossa. Valitut tutkijat eivät myöntäneet teokselle sitä arvoa, että se muka varsinaisen kunniapalkinnon olisi ansainnut; mutta eräs vähempi palkkio, tekijäpalkan ohessa, kumminkin kirjailijalle myönnettiin. Emme tarkemmin tunne niitä perusteita, joita tutkijakunta arvostelussaan noudatti. Me puolestamme olisimme arvelematta hänelle varsinaisen kunniapalkinnon määränneet. Mielestämme hän oli antanut, mitä juuri oli pyydetty, tarkan ja taiteellisen kuvauksen kansamme elämästä ja siveellisestä tilasta.