Savonlinna 29.12.1877, nro 52
Östra Finland on tästä pienestä teoksesta, joka 63 sivun suuruisena on ilmestynyt kansanvalistusseuran kustannuksella 13:tena osana, antanut arvostelunsa. Saattaisi siis näyttää tarpeettomalta puhua kirjaisesta vielä ja sitä vähemmän järkinään toiseen suntaan, kuin tämä oppinut lehti on katsonut tarpeelliseksi tehdä.
Vaan kullakin on oma katsantotapansa. Päävika, josta Ö. F. kirjaa moittii, on, jos olemme arvostelua oikein ymmärtäneet, että tuo vanha talonpoika elämänvaiheitaan muistellessa tulee myös mainitsemaan »kansallishengen alkavasta aamukoitosta» kuin myös »suomen kansan muinaisuudesta ja sen historian perustuksesta» samoin kuin siitä, että kertoja (talonpoika) näyttää olevan liian tutustunut muinaiseen suomalaiseen sanomakirjallisuuteen.
Ö. F:n toimittaja, joka luultavasti ei paljon ole ollut Suomen kansan parissa eikä myöskään tutustunut tämän omituisiin elämäntarpeihin, ei myöskään toisin voi puhua. Vaan kuka vähänkin tuntee näitä, täytyy välttämättä myöntää, että suomalainen talonpoika, joka vähänkin on tarkastanut kirjassa mainittua vanhaa sanomalehti-kirjallisuutta, ja jolla on ollut varaa sitä hankkia, sekä tuntee yhden että toisen nyt mainitusta pyrinnöstä henkisen elämän alalla. Puhuttelepas ymmärtävätä talonpoikaa, niin kyllä hän tuntee, samoin kuin vanha kertoja sekä »Maamiehen Ystävän» että »T. Viikko Sanomien» ja »Suomettaren» yhtä hyvin kuin »Mehiläisen». Ei hän myöskään ole vallan tiedoton »kansallishengen alkavasta aamukoitosta» yhtä vähän kuin »suomen kansan muinaisuudesta ja sen historian perustuksesta».
Tämänpä vuoksi on varma luulomme, että herra Päivärinnan kirja »Elämäni» otetaan ilolla suomalaisissa perheissä vastaan. Ainakin me olemme sen halulla lukeneet. Saattaa olla, että puuttuva sivistys ja riittämätön esteetillinen aisti estävät meitä huomaamasta liian suuria virhepuolia siinä; vaan ainakin on varma, että suomalainen sen hyvin mielellään lukee ei ainoastaan yhden, vaan useammankin kerran. Sen opetukset ovat liiankin tärkeät ja hyvät, että voitaisiin ne oppia yhden kerran läpilukemalla. Tosin itse kertovan talonpojan luonne ei anna lukialle selvää kuvaa, vaan hyvä ylimalkainen vaikutus kuitenkin on, eikä se jätä luullaksemme konsaan, jolle se on ai'ottu, mitään pahaa, mutta hyvän ja miellyttävän vaikutuksen.
Olemme liian heikot arvostelemaan kirjaista muutoin. Vaan mitä on edellä sanottu, sen luulemme, että useammat suomalaiset lukiat, jotka oikein käsittävät nuo omituiset sanamuodot, myöntävät. Senpä vuoksi rohkenemmekin kirjalle toivottaa niin laveata leviämistä kuin mahdollista.
[Yrjö Koskinen]
Kaiku 13/1878
»Elämäni; perhe-elämällinen kertomus» on erään pienen kirjasen nimi, jonka kansanvalistusseura on hiljakkoin jäsenilleen jakellut.
Seura on täten kiitettävällä tavalla lisännyt ansioitaan halpahintaisesta ja kelvollisesta kirjallisuudesta kansaa varten. Sillä varma on että harvaa kirjaa on yhtä hyvin halvin työmies kuin korkeasti oppinut maisteri lukeva suuremmalla mielihyvällä kuin tätä perhe-elämällistä kertomusta. »Elämäni» on kansantajuisista kirjoista etevimpiä sekä kielensä puolesta, joka on raikasta puhdasta Suomea, talonpoikaiskieltä niin sanoaksemme, että myös sisältönsä puolesta; siinä kuvaillaan suomalaisen elämänvaiheita pienestä pojasta miehen täyteen ikään asti. Hyvinkin moni kansalainen saa, tätä kirjaa lukiessaan, sanoa: tämä kertomuksen kohta koskee minua itseäni; omiahan vaiheitani tässä kerrotaankin! Kirja ei ole minkään kirjoista oppinsa saaneen miehen tekemä, joka on koettanut ikäänkuin asettua alhaisen kansan tilaan, sitä kuvataksensa. Semmoinen yritys ei oppineelta herralta menestyisikään. Kertomus olisi miettimällä tehtävä, se ei tulisi luontevasti, vaan konstikkaasti, ja siinä aina nähtäisiin syntyperänsä jälkiä. Ei: elämäänsä, omaa elämäänsä on kertonut talonpoikaisesta perheestä, alhaisesta säädystä lähtenyt mies, joka nähtävästi itse on kokenut kaiken sen minkä kertoo, ja joka kertoo kokemansa pienet kuin isotkin seikat, jättämättä mitään pois, joka todellisesti hänen tai hänen vertaistensa, se on kansan elämään kuuluu, ja lisäämättä mitään, joka kansalle olisi peräti vierasta ja jota se ei voisi omaksensa tunnustaa. »Elämäni» on sen vuoksi ikäänkuin kirja semmoinen, jonka kansa on itsestään luonut omalle itselleen huviksi ja opiksi. Se on peili, jonka kansan mies on tehnyt siksi että muut kansan miehet eli kansa kokonaisuudessaan näkisi siinä kuvansa. Ei kuitenkaan näitä sanojamme pidä niin ymmärtää, että kirjan tekijä olisi kirjoittaessaan tiedollansa pitänyt muka sitä tarkoitusta nimen-omaan silmämääränään, että kuvailisi kansan elämää. Ei, hän on lähimmäisenä, ehkä ainoanakin tarkoituksenaan pitänyt ainoastaan oman vaiherikkaan elämänsä kertomisen; ja sen tehtävänsä on hän suorittanut vilpittömästi, koristelematta ja peittelemättä. Hän ei ole jättänyt vikojaan ja erehdyksiään soihmaamatta, samalla kertaa kuin hän ei ujostele omaa itseään kiitellessä, kun käytöksensä oli rehellinen ja todellakin kiitosta ansaitsi. Elämänsä kertova suomalainen on yhtä suora, hyviä ja pahoja puoliaan tunnustaessaan, kuin aikanaan kirkkoisä Augustinus eli ranskalainen Rousseau, kirjoittaessansa »Tunnustuksiaan» (Confessiones), joilla mailmalle ilmaisivat sydämmensä tunteet ja himot, tahtomatta lähimmäisilleen ja Jumalalleen salata niin mitään.— Kertomus tekee lukijaan sen vaikutuksen, että se tosielämästä on otettu ja tositapauksiin nojaantuu. Sen vaikutuksen vahvistaa usenkin yksityiskohtiin vievä, vähäpätöisimpiä asioita muistava kertomatapa niin että lukija saa täydellisen kokonaiskäsitteen jostakin tärkeästä elämänkäänteestä. Niin esimerkiksi on varsin viehättävä se kohta kun kertoja alkoi oman talon hankkimisen.