Ystäväni! Jos tahdot käsittää taivasta maan päällä, niin sen löydät perheestäs ja puhtaasta omastatunnostas; suojele niiden pyhyyttä!
Omassa perheessäsi sinun huolesi haihtuu ja vaivasi unohtuu; siellä, siellä löydät sinä täydellisen ilon ja rauhan; siellä löydät sen, joka on sinun kanssasi jo niin paljon kärsinyt ja joka nytkin niin mielellään ottaa osaa sinun murheeses ja tuskaas, ja kokee niitä lievittää, ja lohduttaa sinua. Säilytä, ystäväni, kotirauhaas! Koti tuntuukin sinusta aina semmoiselta, minkälaiseksi sen itse olet valmistanut. Jos sen olet huonosti perustanut ja kasvattanut, niin huonot sillä on hedelmätkin; jos kotisi tuntuu sinusta kylmältä, ikävältä, niin syytä itseäs, sinäpä sen niin olet tahtonut, lienet sitten perheen isä taikka äiti, sillä molempain yhteinen halu ja pyrkiminen totuuteen on tarpeellinen perheellisen onnen perustamisessa.
Tahtoisitte te kaiketi tietää minkälaiseksi meidän perhe-elämämme muodostui lankeemiseni jälkeen? Kuulkaahan sitte! Me olemme taas käsittäneet onnemme, mutta ei millään muulla tavalla kuin siten, että rupesin todella parantamaan pahaa elämääni ja lujasti sotimaan vihollistani vastaan. Kauvan olivat kuitenkin ne haavat auki, jotka hän oli iskenyt sydämeeni. Perheeni kyllä pian unhoitti rikokseni ja rakasti minua entisellä rakkaudellansa, mutta kansalaisiani oli vaikeampi tyydyttää, sillä hyvä nimi pikemmin kadotetaan kuin takaisin saadaan. Kansalaiseni kummaksuivat kauvan minua, ja usein kuulin heidän kuiskuttavan toisillensa, erittäinkin lasten keskenänsä: »tuo on se mies, joka juovuspäissään on akkaansa lyönyt». Ne sanat kävivät kuin puukon pistokset läpitse sydämeni. Semmoisia kuullessani ajattelin: »nuot puhuvat totta, niin olen onneton tehnyt, mutta vasta en sitä tee». Silloin aina kyntin kotiani, jossa ei niin sanottu eikä kuiskuteltu, vaan kaikissa näkyi, että he olivat sydämestänsä anteeksi antaneet; siellä, ainoastaan siellä sain kevenemään murheellisen sydämeni.—Pitkällisen työnteon ja tarkan elämäni kautta sain minä viimein jälleen kansalaisteni kunnioituksen ja luottamuksen, mutta ne olivat liian kalliisti ostetut, jotka minulla olisivat ostamattakin olleet, jos vaan olisin aina täyttänyt tavallisia ihmisvelvollisuuksia.—Nyt kuuluu kumminkin taas tämmöisiä kuiskeita: »tuossa on onnellinen perheen-isä, ja sen perhe on onnellinen», ja niin on käsissäni taas »taivas maan päällä», jota en ai'o päästää luotani, niin kauvan kuin tätä katoovaisuutta kestää.
Äsken tapahtui minulle se onnettomuus, että lankesin jalkani sämäksi, niin etten päässyt moneen viikkoon sängystä mihinkään. Kun rupesin sen verran toipumaan, että saatin istua sängyssä, teetin semmoisen lavitsan, jonka päällä saatin kirjoittaa, ja rupesin siinä kirjoittamaan tätä kyhäystä. Jos ei isäni olisi puoltariksiäkään pannut minun kouluttamisekseni, en suinkaan olisi tätä kyennyt kirjoittamaan. Vanhemmat! laittakaa lapsillenne henkistä kehitystä, sillä te olette niistä vastaavat Jumalan ja isänmaan edessä.—ja, jos en tällä työllä mitään voittaisikaan, niin olen ainakin sen voittanut, että sain aikani kulumaan hupaisesti, joka oli niin pitkällistä muuten terveelle ja työteliäälle.—
Niin olen elämäni kertomuksessa päässyt aivan nykyiseen päivään. Mitä ennen on tapahtunut, sen kyllä tiedämme, mutta mitä vasta tapahtuu, se on tietämätöntä, sillä: »Paikan tiedän kussa synnyin, Ajan kaiken, kun tajusin, Vaan en tiedä kussa kuoleman pitää».—Toivomme vaan on että tuleva elämämme olisi nykyisen veroinen!——
Äitini vielä elää ja on ollut tykönäni siitä asti, kun isäni kuoli. Minä olen aina kiitollinen mielessäni, kun Jumala on suonut hänelle niin pitkän ijän, että olen saanut palkita hänelle hänen vaivojaan, joita hän on minusta köyhyydessään nähnyt. Sangen vanha, voimaton ja ryppyinen hän on jo; lapseni, minä ja vaimoni, rakastamme häntä, Jumala siunatkoon vanhaa äitiäni—perhettäni—! Hän siunatkoon koko rakasta isänmaatamme—Suomeamme ja sen kansaa!
ARVIOINTEJA
Ilmarinen 15.12.1877, nro 98
—Östra Finland'ista on nykyisin ollut luettavana arvostelu kansanvalistusseuran viimeksi julkaisemasta kirjasta: »Elämäni, perhe-elämällinen kertomus. Kirjoittanut P. Päivärinta.» Tämä arvostelu on vähän omituista laatua. Ö. F. päättää, että tuo vanha talonpoika, joka tässä kirjassa kertoo meille elämäkertansa, on vaan kirjan tekijän sepittämä mielikuvitus, jota hän käyttää välikappaleena yleisten siveysohjeiden ja neuvojen lukijoittensa mieleen teroittamista varten. Kaikkialla tässä kirjassa, sanoo Ö. F., väijyy joku liian vähä salattu tarkoitus, mutta joka kuitenkin vaikuttaa, ett'ei meissä voi syntyä todellista myötätuntoisuutta sitä henkilöä kohtaan, joka on tehty sen kannattajaksi ja josta seuraa, ett'emme oikein saata uskoa hänen hyveitään eikä hänen paheitaan. Ne opetukset, joita vanha talonpoika niin runsain määrin jakelee, ovat tosin, Ö. F. mielestä, kaikki hyödylliset ja oikeat, jonkatähden »toivottava olisi, että asianomaiset (!) tarkkaisivat ja seuraisivat niitä», mutta tilan ahtauteen katsoen olisi vähempikin määrä jo riittänyt. Muutamassa kohden on kirjan tekijä liian käsintunnettavasti auttanut vanhaa talonpoikaa hänen elämäkertansa sepittämisessä. Ö. F. päättää nimittäin, ett'ei mokomalla talonpojalla kuin tässä puheena olevalla voi olla sitä tietoa suomalaisen sanomakirjallisuuden tehkeämisestä, jonka kirjan tekijä hänelle omantaa siv. 34-36, missä hän puhuu sekä »Maanmiehen Ystävästä», »Turun Viikko-Sanomista» ja »Oulun Viikko-Sanomista», että »Suomettaresta» ja »Mehiläisestä». Ja tykkänään perätöntä (minst sagt obefogadt) on antaa hänen käyttää niin ajatuksellisia (abstrakta) lausetapoja kuin »kansallishengen alkava aamukoitto», »elämän meri», »Suomen kansan muinaisuus ja sen historian pohja».
Näin arvostelee Ö. F. siinä viattomassa uskossa, että kirjan tekijä ja vanha talonpoika ovat eri henkilöt. Mutta nyt sattuu kirjan tekijä olemaan suora Suomen talonpoika Pohjanmaalta, joka tässä kertoo meille oman elämänsä vaiheet. Tuo vanha talonpoika ei ole mikään välikappale kirjan tekijän kädessä, vaan hän on kirjan tekijä itse. Näin ollen raukee Ö. F. päätelmät tyhjiin. Tässä astuu suomalainen talonpoika eteemme ja osoittaa tuntevansa sanomakirjallisuuden historian maassamme, osoittaa että hän voi ei ainoastaan puhua »kansallishengen alkavasta aamukoitosta»,—jonka Ö. F. pitää käsintunnettavana mahdottomuutena,—vaan että hän jo saman koitteen valossa on astunut monta askeletta kansallissivistyksemme vasta raivattua uraa. Ja hänen vertaisia talonpoikia ei enää lueta yksittäin vaan sadoittain rakkaassa isänmaassamme, sen voimme Ö. F:lle vakuttaa ja sen tietää kukin, joka vähänkään on ollut sivistyneiden suomalaisten talonpoikain parissa. Eikä sen pitäisi ketään ihmestyttämän, että suomalainen talonpoika on oppinut käyttämään sellaisia ajatuksellisia lausetapoja kuin »elämän meri» j.n.e. joita hän jo seitsemän sataa vuotta on kuullut saarnastuoleistaan lausuttavan. Ja jos hän voi puhua Suomen muinaisuudesta ja sen historiasta, niin se vaan todistaa, että kansallinen herätys on tunkenut syvemmälle kuin ne uskovat, jotka tahtovat pitää kansallisrientojamme jonakin puoluekiihkon synnyttämänä kasvinhuone istukkaana.