Monen olen kuullut pitävän sitä erinomaisena Jumalan rangaistuksena, kun heillä on lapsia, mutta me emme ole käsittäneet asiata siltä kannalta, me olemme pitäneet sitä erinomaisena Jumalan lahjana ja siunauksena, että hän on meille lapsia uskonut. Monikin, joka ei tarkoin tunne meidän perheellistä tilaamme, kun on kysynyt lastemme lukua ja on saanut tietää sen, on kovin kauhistunut niiden paljoutta. Muistan yhden senlaatuisen tapauksen. Eräs semmoisen kysyjä, rupesi huutaa hoilottamaan: »voivoi! mitäpä on, kylläpä niitä on!» ja tuli samassa niin rauhattomaksi, kuin olisi saanut käärmeen piston. Minun kävi nokalleni, ja sanoin paljostujalle: »minä olen kauvan elänyt lasteni keskellä, enkä ole koskaan huomannut mikä niistä olisi huonoin ja hävitettävä, vaan koska sinä näytät olevan niin mestari tietämään että niitä on liikapaljo, niin mahtanet senkin tietää mitkä niistä pitäisi hukata; lähdetään yhdessä meille, tee sielä vaalisi ja työsi». Se toki auttoi. Heti tunnusti hän, että oli kelvoton sitä valikoimista toimittamaan.—»Etpähän ole kelvoton sekaumaan Luojan töihin», sanoin minä ja siihen keskustelu loppui.
Kyllähän ei varamme ole olleet isot, varsinkin ensimmältä, mutta kun meillä oli rauha ja rakkaus välissämme, niin ristimme ei tuntunut silloinkaan raskaalta, vaan me kannoimme sitä yksimielisesti ja ilolla. Kaikesti ei meillä ollut paljon, vaan vaimoni valpas luonto ja hellä käsi osasi asiat niin tasata, että sitä oli aina joka tarpeeseen vähänsä, eikä erinomaista puutetta koskaan ole tullut. Jumala siunasi työmme ja vähät varamme niin, että olemme voineet lapsemme kasvattaa isänmaan hyväksi, mierolle joutumatta, josta kiitos Korkeimmalle, joka johtaa ihmisten elämän tämän maailman myrskyjen läpi, mutta joka kumminkin heittää ihmiselle itselleenkin jotain tehtävää.
Kun lapsemme kasvoivat isommiksi, ja vanhimmat alkoivat tehdä työtä, alkoi pieni maatilamme käydä liian pieneksi. Tätä kun mietimme, tulimme siihen päätökseen, että pitäisi hankkia isompi tila, jossa olisi työtä lapsillemme, ettei heidän tarvitseisi hajouta maailmalle, muulla tavalla elatustansa hankkimaan. Tuntuihan se välttämättömältä ehdolta, että lapset saisivat pysyä yhdessä koossa ja meidän silmiemme edessä, niin kauvan kuin elämme, joka ei olisi ollut mahdollista niin pienellä tilalla. Rupesin siis tiedustelemaan isompaa maata kyläisestä kylästä. Semmoisen tapasinkin kohta, ja niin möimme omamme ja ostimme toisen. Voi kuinka meidän kuitenkin oli vaikea erota rakkaalta maatilaltamme, jossa olimme niin monta väsyä ja palavaa saaneet kokea, ja niin monesti voimamme uuvuttaneet. Sääli oli jättää niitä paikkoja, jotka kättemme kautta olivat synkästä korvesta muuttuneet ihaniksi viljamaiksi, mutta se kumminkin täytyi tehdä. Me muutimme, kun muutimmekin, ostettuun uuteen taloomme, oikeen kirkonkylään, ja rupesimme uudella innolla sitä taas viljelemään ja kuntoon panemaan, sillä uusi taloomme oli kovin rappiotilassa. Aikaa se veti ja vaivaa se maksoi, ennenkuin se oli kunnossa, mutta lapsemme jo auttoivat meitä työssä ja toimessa, joka helpoitti paljon meitä. Me rupesimme vaurastumaan enemmän ja enemmän ja saimme luottamusta kansalaisiltamme, joka oli syöstää meidät perikatoon. Tämä kuulunee jotenkin oudolta, mutta niin se kumminkin oli. Jos ette ole kyllästyneet, niin kerron senkin vielä, etteivät ajatusperät jäisi hämäriksi.
Kun sain arvoa ja luottamusta kansalaisiltani, rupesivat he vaatimaan minua tärkeihin kunnallisvirkoihinsa, joita otin vastaan. Minulle uskotut toimet täytin rehellisellä suoruudella ja valppaudella; se lisäsi vielä enemmän arvoani, mutta arvon kanssa tuli myös uusia ystäviä, tietysti nekin arvokkaita. Kokousten ja asiain päätyttyä istuttiin ystävysten kanssa yksissä ja keskusteltiin päivän tapauksista ja tietysti tulevista kunnallisista asioista. Tämä nyt vielä kuuluu jotenkin hyvältä ja oikealta, niinkuin se itsessään asia onkin, mutta kuulkaahan vain! Tietysti tuli aika pitkäksi näin yksissä ollen, jos ei saatu virvoituksia, ja minun kotia tuloni rupesivat yhä enemmän hiljastumaan. Vaimoni tarkka silmä näki uhkaavan vaaran ja koki siveästi minua varoittaa siitä, mutta minä olin kuuro ja sokea. Ensikerran eläissäni tuli minulle mieleen, että vaimoni pyrkii minua vallitsemaan. Hän teki mielestäni siinä sangen väärin, kun ei hän olisi minun antanut seurustella isoisten kanssa, sillä sehän oli jotain lystiä ja jaloa. Ja enhän minä sentään ollut mikään juoppo, enkä aikonut siksi tullakaan. Jos nyt joskus olinkin vähän liikutettuna, mitäpä tuo haittaa, koska moni muu on paljo enemmän; vaimoni vaan pyrkii herrakseni, siinä koko nurkumisen syy.—ja tosiaankin tuo myrkyllinen kavaltaja hiipi hiljaa kuin kyykäärme, ett'en ollenkaan häntä huomannut. Minä olin lujasti päättänyt, ett'en joisi itseäni juovuksiin, mutta se päätös heltyi heltymistään, ja minä luulin silloinkin olevani selvää, kuin kumminkin jo olin hyvästi hujakassa. Vaimoni suru kiihtyi päiväpäivältä ja kyynel silmissä hän rukoili ja pyysi hiljakseen minua, etten saattaisi itseäni ja perhettäni onnettomaksi. Niissä kaikissa näin minä vaan hänen himonsa valtaan ylitseni, enkä nähnyt sitä, että se vuoti huolellisesta ja rakkaasta perheen-äitin sydämestä lapsiamme ja itseäni kohtaan. Jota enemmän hän sitä teki, sitä enemmän paatui sydämeni häntä kohtaan, muka niin viattomasta käytöksestä kun luulin itselläni olevan.—Mitäpäs muuta. Kotiin-tuloni yhä myöhästyivät, askeleeni tulivat yhä epävakaisemmiksi, ja seurustelemisen tarve yhä tiheimmäksi!—Kerran viivyin myöhään yöhön kylässä, ja viimeinkin kotia tultuani, hoipertelin ja puristelin nyrkkejäni.—»Nyt pitää minun kerrassaan näyttää, että olen herra kotonani, ja että vaimoni pitää miehensä ala annettu olemaan», ajattelin minä. Minä tulin kotia. Vaimoni oli kauvan levottomasti odottanut pelollaan minun tuloani. Hän tuli hellänä, hiljaisena ja surullisen näköisenä vastaani, mutta minä työnsin hänen armotta pois tyköäni. Minä rupesin paukkaamaan ja möykkäämään niin kovin, että lapset ja vanha äitinikin heräsivät.—»Nyt pitää tehdä loppu vaimoni ylivallasta ja kerrassaan riisua häneltä ne luulot, että hän pääsee minua hallitsemaan», ajattelin minä. Vaimoni tuli kyynel silmissä minua hillitsemään, mutta siihen sijaan että olisin totellut,—löin minä häntä—kasvoille!—Veri rupesi pursumaan hänen nenästänsä, ja minä iloitsin sankarityöstäni. Vaimoni, verissäänkin, koki hallita raivoa luontoani niin kauvan, että viina alkoi haihtua päästäni. Päätäni pyörrytti ja maailma rupesi mustenemaan ja pyörimään silmissäni. Minä näin vaimoni veristyneet kasvot, ja rupesin aavistamaan mitenkä nyt oli käynyt. Minua rupesi oksettamaan ja pyysin vaimoani, että hän toimittaisi minua maata, eikä se kärsivä sielu silloinkaan ottanut pois hellää apuansa ja kättänsä, eikä heittänyt vielä toivoansa langenneen kumppaninsa parantumisesta. Hän riisui minun ja toimitti maata, ja siihen olin kohta nukkunut, niinkuin sika rapakkoon!
Aamulla kun heräsin, huomasin että vaimoni oli, semmoisessakin tilassa ollessani, vaatepäällä tullut maata kykkimään samaan vuoteeseen, niinkuin ainakin hyvä suojelusenkelini. Pääni paukutti ja jyskytti, niinkuin tusina seppiä olisi siellä tehneet työtänsä; sitä kivesteli niin, että olisi luullut takaraivan putoovan sisälle, ja koko ruumis vapisi ja tärisi, että luuli joka luunsolmun irtautuvan toisestansa. Minä huomasin taas vaimoni veristyneet, sinertävät ja surulliset kasvot, ja rupesin muistamaan mitä oli tapahtunut. Minun omatuntoni heräsi, ja kaikki helvetin vaivat rupesivat minua ahdistamaan. »Minäkö», ajattelin minä, »minäkö, joka kansalaisilleni ja perheelleni puhun ja opetan hyvistä avuista, käyn itse lasteni edessä tuolla esimerkillä? Minäkö, joka paljon puhun ja opetan avioparien keskinäisistä velvollisuuksista, lyön ja saatan kärsimään, sielun ja ruumiin puolesta, oman kumppanini, joka minun kanssani on niin paljon nurkumatta kärsinyt elämän merellä. Ja sen teen siitä hyvästä, kun hän on kokenut säilyttää minun kunniaani ja perheeni onnea?
»Tämmöistäkö onnea minä tuotan ihmiskunnalle sen luottamuksen edestä, jonka kansalaiseni ovat minulle antaneet?» Ne olivat kysymyksiä, jotka heräsivät omassatunnossani, ja päätökseni oli se, etten olisi mahdollinen elämään muiden ihmisten parissa. Päätökseni tuntuu jotenkin Judaksen kaltaiselta, mutta minulle ei ollutkaan sen vähempi kuin kokonainen helvetti maan päällä. Nyt näin selvästi mitä tietä vihollinen oli minun saattanut, näin että se tuli hiljaa, hiipien, käynnin kuulumattomin, viatonna, syytönnä—luvallisena—oikeana kohtuutena—niin kavalasti se oli tullut.
Minä en isoon aikaan saattanut puhua mitään, mutta omaatuntoani poltti niin kovin, että jotakin oli tehtävä. Hätääntynynnä ja tuskasta punehtununna, pyysin minä vaimoltani, saattaisiko hän antaa minulle anteeksi törkeän käytökseni häntä, lapsiamme ja ihmiskuntaa vastaan.— Vaimoni otti minun syliksi, ja siinä asemassa itkimme yhdessä, toinen katkerasta katumuksesta, toinen tuhlaaja-pojan palajamisesta. Siinä sydämemme tyhjennettyä, lupasi vaimoni unhottaa kaikki sydämestänsä, ja minä tunnustin hänen tarkoituksensa oikeiksi ja omani vääriksi ja lupasin parannusta vastaisessa elämässäni. Se helpoitti jotenkin sydäntäni; mutta se tunto kovin vaivasi minua: kuinka lasteni ja oman välini saisin sovitetuksi. Sinä päivänä ei minulla ollut voimaa mitään yrittämään sen asian eteen, mutta huomenna kutsuin kaikki lapseni huoneeseeni, ja rupesin puhelemaan heille, kuinka kavalasti vihollinen oli saanut onnettoman isän lankeemaan, ja kuinka ei heidän pidä ottaa siitä esimerkkiä, vaan pysyä niissä perustuksissa, jotka kaunistavat ihmiskuntaa; selitin myös heille kuinka minulla oli nyt kipeä omatunto. En minä hävennyt omilta lapsiltani pyytää anteeksi rikostani, ja luvata heille parantaa itseäni ja olla heille parempana esikuvana eteenpäin.— Kaikki lapseni itkivät ja kävivät, toinen toisensa perästä, puristamassa kättäni ja lupaamassa unhottaa isänsä rikokset.
Tämmöiset seikat tuntunevat, monenkin mielestä, oudoilta ja kenties— hulluiltakin; mutta muistakaa, että tämä on rehellisen suomalaisen talonpoikaisen perheen-isän tunnustus, joka ei ole tahtonut elämänsä tapauksista esiin tuoda ainoastaan valoisia—vaan myöskin mustat puolet. Tästä syvästä lankeemuksestani en suinkaan syytä asiata, jonka kautta siihen jouduin, enkä kansalaisiani, vaan omaa itseäni, kun en ottanut aikoinaan itsestäni vaaria.
Te, jotka tätä luette, kutka ikinä lienettekin: älkää pudotko siihen kuoppaan, johon minä olen pudonnut! Älkää luuletelko, että olette vaan parahiksi päissänne, sillä silloin kun luulette parahiksi olevanne, olettekin jo liiaksi ja vihollinen on jo kantapäillänne.
Kun vaimosi, ystäväni, rupeaa sinua hiljalleen muistuttelemaan myöhään kylässä olostasi ja—ryyppimisestäsi, kavahda silloin! silloin on jo paha merrassa. Vaimosi on huoneesi ja sinun hyvä enkelisi; ei hän—usko pois—vaadi siinä tapauksessa valtaa ylitsesi, vaan hän tahtoo säilyttää sinun kunniasi ja perheensä onnen, kuule, tottele häntä!