Kun näin koimme voimamme jännittää lastemme terveyshoinnollisissa asioissa, onnistui toimemme Jumalan avulla niin, että kymmenestä lapsestamme yksi vaan on kuollut, kaikki muut elävät terveinä tänäkin päivänä ympärillämme.
Pitäis nyt vähän puhua lastemme henkisestäkin kasvatuksesta. Se on tietty, etteivät minkään perheen lapset ole kasvamassa kaikki yhtä rintaa, vaan yksi syntyy yhdellä, toinen toisella kerralla, ja niin on heistä yksi vanhempi, toinen nuorempi, yksi isompi, toinen pienempi, ja tämä luonnon järjestys on vanhemmille suureksi avuksi lasten kasvatuksessa. Me opetimme ensin vanhimmat lapset tarkoin lukemaan ja luettunsa ymmärtämään, se oli pää-asia. Kun vanhimmat lapset kerran olivat kunnollisiksi lukijoiksi opetetut, rupesivat he koulumestareiksi nuoremmille, ja niin ei meillä ollut muuta vaivaa jäljellä, kuin pidimme vaan hyvän järjestyksen.
Samoin he myös hoitivat toinen toistansa ja jokaiselle vanhimmalle lapselle oli jaettu joku pieni veli tahi sisko, jota heidän piti erityisesti hoitaa, ruokkia, vaatettaa, puettaa, riisua, vieressään makuuttaa j.n.e.; ja sillä tavoin meidän vaivamme tasaantui niin vähiin, ettemme huomanneet lapsia kasvattavammekaan. Jo aikaisin vanhimmille lapsillemme koimme vointiamme myöten mieleen teroittaa niitä totuuksia, joita itse olimme käsittäneet Jumalan sanasta ja muista hyödyllisistä maallisistakin kirjoista. Aikaisin jo opetin minä heille, että heillä on isänmaa, jota heidän tulee rakastaa, ja jota kohtaan joka ihmisellä on velvollisuuksia, ja että jos ihmisellä ei olisi velvollisuuksia, ei hänellä myöskään olisi oikeuksia. Joka kerta kun meille tuli uusi palkollinen, oli se ensimmäisenä ehtona, etteivät he saa lasten kuullen puhua rivoja, sopimattomia sanoja eikä lausua tavattomia puheita. Kummitusjuttuja emme kärsineet kenenkään kertovan lasten kuullen, vaikka ei se ole tahtonut onnistua; sillä ne tekivät sitä salaa, kun julkisesti eivät tohtineet, ja niin kylvivät rikkaruohoja lasten sydämiin, mutta paljon me kumminkin voitimme tarkoituksillamme.—Me koimme aina katsoa, ettei lasten välillä olisi päässyt valtaan eripuraisuus eikä ylönkatse toisiaan kohtaan, vaan että he oppisivat toisiansa rakastamaan veljinänsä ja sisarinansa. Jos heille joskus tuli riitoja ja rettelöitä keskenänsä, emme koskaan päästäneet heitä siihen mieleen, että kantelemisellaan olisivat voittaneet mitään toisten edellä, vaan semmoisen tapahtuessa asia otettiin aina todellisen tutkinnon alle, ja kun rikoksellinen saatiin ilmi, se nuhdeltiin tai rangaistiin asian haaroja myöden, ja tapahtuipa niinkin, että kielettelijä itse joutui rangaistuksen alaiseksi. Senlaisesta menettelystä oppivat he pian, etteivät toistensa päälle mielellään valehdelleet, vaan pitivät toisiansa tasa-arvossa oman itsensä kanssa.
Jos meidän joskus piti rangaista lapsiamme, niin se tapahtui molempain yhteisestä tahdosta, eikä toisen kiukustuneesta mielijohteesta, sillä asia tutkittiin ensin molemmin puolin; siitä seurasi ettei kumpainenkaan tullut lapsen puolesta terjumaan, eikä pientä rikoksellista puolustamaan ja paaduttamaan, jonka pahan tavan olen useoissa perheissä nähnyt.
Meillä ei ollut myös sitä tapaa, jonka olen useoissa perheissä nähnyt vallitsevan, että lasten pienten rikosten annetaan mennä ilman muistutuksitta ja nuhteitta, vieläpä niillä usein nauretaankin, ja hyvitellään lasta, kun tuo on niin »näsäviisas». Vaan sitten kun rikokset paisuvat siihen määrään asti, että tuottavat vanhemmille nähtävää vahinkoa, silloin kiukustuvat he ja lyödä kapsivat lastansa millä käteen sattuu, jonkalaisen tavan seuraukset usein ovat lapselle: vaivainen ruumis ja paatunut sielu.—Me emme antaneet lapsissamme mennä pienintäkään rikosta muistuttamatta ja nuhtelematta, jota teimmekin niin kauvas ja pitkälle, kuin se näytti ulottuvan. Mutta lapsi tottuu viimein siihenkin, kuin näkee, ettei siitä sen parempaa tule, ja rupeaa ylönkatsomaan kaikki vanhempiensa hyvät neuvot ja varoitukset. Silloin täytyi tarttua vitsaan, joka aina tuli minun osakseni, sillä vaimoni on helläluontoinen ja kyntti aina silloin huoneesta ulos, vaikka asia tapahtui molempain tuomion kautta. Kumminkaan ei tätä ole tarvinnut alituisesti tehdä, sillä ei ole tarvinnut kuin yksi kerta kutakin vitsoilla kurittaa; sen perästä ovat he sanaa totelleet.
Pienestä pitäin opetimme lapsiamme siihen, että he kaikissa tytyivät omaan asiaansa, eivätkä pyrkisi hallitsemaan ja valloittamaan toistensa kaluja; sillä pahana esimerkkinä olen usein havainnut jonkun perheen lapsista olevan niin itsevaltiasta laatua, että tohteis ryöstää puoleensa toisten lasten omaisuuden, ja usein koettaa puolustukseksensa huutaa, kirkua, purra, kynsiä j.n.e. Silloin olen aina tavallisesti nähnyt äitin hyppäävän väliin ja lausuvan: »Mikko, Mikko! etkö anna hevostasi Matille; vai sinä pahankurinen kiusaat Mattia!» Semmoinen oikeuden pito oli mielestäni väärää, sillä Matti olisi ollut paremmin rangaistava tahi nuhdeltava kuin Mikko, joka vaan koki suojella omaansa, sitävastaan kuin toinen koki sitä väkivallalla anastaa. Siitä seuraa pian se pahe, että lapsi ei totu ollenkaan totuuden tuntoon eikä opi pitämään toisen omaa pyhänä, eikä välittämään siitä mitään, jos sen väkivallallakin anastaa.
Kaiken hartautemme panimme siihen, ettemme lastemme kuullen puhuneet mitään sopimattomia, ja koetimme muitakin siitä estää, niinkuin jo edellä mainitsin. Samoin elämässä kuin opissakin koimme olla heille esikuvana; sillä jos vanhimmat eivät itse elämässään seuraa sitä, mitä he ovat lapsillensa opettaneet, niin heidän siemenensä ovat kylvetyt kalliolle, jossa ne eivät idä eivätkä orasta.—Me olemme kokemuksesta sen havainneet, että lapsi pitää vanhempansa parhaimpina ja luotettavaisimpina ihmisinä maan päällä, ja luottaa ehdottomasti heihin. Siitä seuraa itsestänsä, että lapsi pitää vanhempainsa väärätkin teot oikeina, ajatellen: niinpä isä ja äitikin tekevät, jotka ovat parhaita ihmisiä, tottapa se on oikeen. Sentähden on se peräti tähdellinen asia, että vanhemmat tarkoin valvovat elämäänsä, etteivät he joutuisivat turmelemaan niitä pieniä oraita, jotka heidän haltuunsa ovat uskotut.
Ei meillä ole ollut tilaisuutta mitään korkeampaa hengen kehitystä tarjota lapsillemme, sillä suomalaiset koululaitokset ovat kaukana paikkakunnastamme, vaikka kipeästi olemme sen tarpeen useasti tunteneet. Ei myös ole kansakouluakaan kunnassamme, jonka tähden on lapsiamme täytynyt hankkia vierasten kuntain kansakouluihin 7-10 peninkulman päähän.
Kirjastoni ja sanomalehdistöni ovat heillä aina avoinna, ja usein he kokouvat ympärilleni, jolloin heille aina puhelen tapausten merkityksistä. Kun he lukevat jonkun kappaleen, tulee tavallisesti aina kysymys, mitä kappale sisälsi, ja sen olen havainnut, että se on lisännyt paljo heidän käsitysvoimaansa.
Siihen tapaan olemme kokeneet järjestää lastemme kasvatusta, eikä meillä ole yhtään syytä nurkua, että olemme saaneet kiittämättömiä lapsia.