Nyt ei muuta kuin otin kirveen ja piilun käteeni ja läksin salvamaan. Se ei ollut helppoa työtä yksin tehdä, vaan vaimoni kävi, salvoksen korkeammalle tultua, nostamassa hirsiä päälle minun kanssani. Jokaisen puun panin omalla kädelläni kiinni siihen rakennukseen, ja Erkin päivän aikana oli minulla korskaräystinten kanssa tehty rakennus, kookkaan tuvan ja kahden kammarin kanssa, veistetty päältä ja sisältä, vesikatossa; myös oli nikkarivärkki, kattolaudat ja lattialankut, sahattuna, jossa pidin kumppania välivelkasilla. Siihen nyt täytyi jättää rakennus, kun joutui kesä ja tuli muuta hommaa. Kun talo oli niin helppo ja nuori ja siitäkin vaan vähäinen osa, niin arvattava on, ettei siinä ollut juuri isot viljelykset. Peltoa ei tullut meidän osaksemme kuin 3 pientä tilkkua; niihin piti kylvöä tehdä, mutta mitä niihin senvertaisiin peltoihin kylvettiin, perunaako vai ohraa? Meillä oli varustettuna perunan siemeniä, jotka olivat pieniä; rupesimme niitä ensin ja ensikerran panemaan omaan peltoomme. Ne näyttivät vaativan kovin paljo maata. Vaimoni sanoi: »ohranmaa menee kaikki».—Siihen sanoin: »sitähän minäkin, pannaan tiheämpään; siitä sitä saapi, johon sitä pannaan», ja me rupesimme kouralla syytämään valkeakseen niitä pieniä siemeniä maahan, ja teimme mielestämme hyvin toimellisesti. Seuraus siitä oli, että varsi kasvoi hienoa ja pitkää kuin hamppua, eikä syksyllä ollut juuressa sen suurempia perunoita kuin neulannuppi. Vielä nytkin olemme usein nauraneet tuota poikamaista isännöimistämme ja suurta erhetystämme.—Kun sitten viimeistä maata kylvin ohraan, muistutti vaimoni ehtimiseen: »älä pane niin paljo siementä, että jää vähäkään syömistä». Minusta tuntui se muistutus oikealta ja ohra tuli harvaa. Siis ei kumpikaan kylvö menestynyt: peruna tuli tiheätä ja ohra harvaa.
Pelto tuli kaikki kylvöön, mihinkäs sitten ruista tehdään? oli nyt keskinäinen kysymyksemme. Vähän matkaa kartanonpaikasta oli suo, johon olisi saanut suopeltoa, sillä se oli osaksi jo kuivannut muiden lähellä olevain viljelysten tähden; mutta siinä ei ollut aitaa, vaan metsä ympärillä kumminkin. Esittelin siis eukolleni, että rupeaisimme koettamaan saada rukiin maata uudesta tekemällä. Onneksi ei tämä pieni neuvokuntani ollut milloinkaan vastahakoinen esityksiini, ja siitä seurasi, että aina olimme kohta yksimielisessä päätöksessä vaikeimmissakin asioissa. Niin kävi nytkin: otimme molemmat, minä ja eukko, kintaat ja kirveen käteemme, ja lähdimme paikalla aidasten hakkuuseen; ja pari viikkoa työskenneltyämme, oli tuleva rukiinmaamme aidassa. Nyt tuli toisenkaltaiset työ-aseet käsiimme, nimittäin: kuokat ja lapiot. Eukkoni kunniaksi täytyy sivumennen mainita, ettei hän hävennyt ollenkaan miehenpuolistenkaan aseita, eikä niillä työntekoa, ja kumminkaan ei häneltä ole koskaan puuttunut vaimollisen luonteen siveellisiä ja helliä puolia perheen äitinä ja puolisona, ei ruumiinrakennuksensa eikä mielenlaatunsakaan puolesta.—Rupesimme siis kuokkimaan, yhdestäneuvoin uutta peltoa rukiin maaksi, ja sitten kun olimme saaneet kuokituksi, niin paljon kuin aikeemme oli, tuli ojaaminen eteemme, ja ennenkuin niityn-aika tuli, oli meillä parin tynnyrin ala valmiina, siementä odottamassa. Kun ojitimme tätä uuttamaatamme, tulimme lyhyen keskustelun perästä siihen yksimieliseen päätökseen, että koska yhdellä puolen peltoamme on jotenkin jyrkkä kangas, niin ei sille puolen muka tarvita tehdä kuin pienet ojat. Päätetty ja tehty. Kankaan puolelle emme tehneet kuin hyvin pienet ojat, lapiopistoa leveät ja syvät. Mitäpäs muuta: pelto pantiin rukiiseen, joka orasti hyvin, sillä kylvö tehtiin oikeaan aikaan. Vuoden päästä oli sato näössä. Se puoli uutta peltoamme, jolla oli kunnolliset ojat, kasvoi maantäyden viljaa, mutta toinen puoli, johon, vaivoja säästäissä ja kankaan turviin, tehtiin pienet ojat, ei kasvanut puoltakaan mitä se olisi saattanut kasvaa. Taas meidän täytyi hävetä tyhmyyttämme, mutta se oli kumminkin meille terveellinen koulu. Me rupesimme ojittamaan maatamme nyt jokapaikassa paremmin kuin paikkakunnassa oli tavallista, ja kankaita taikka mäkiä varten sitäkin paremmin, ettei kankailta laskeuvat vedet pääsisi valumaan pelloille ja turmelemaan niitä. Seuraukset olivat silmiin astuvat: pelto rupesi kasvamaan jokapaikasta täyttä laihoa.
Tämä ei ollut naapureilta huomaamatta, ja me saimme sentähden kuulla mitä kummimpia puheita. Kerrankin kun olimme paitahihasillamme kaivamassa ojaa, tuli eräs naapuri tykömme ja katseli ääneti työtämme. Tuota kovin tehtyään sanoi hän viimein: »mahtuishan tuo yhden vuoden vesi pienempiinkin ojiin».—Tuli niin ikään toinen naapuri ja katseli työtämme, jota tehdessään itsekseen myrähteli. Minä tuon huomattuani rupesin tekemään puhetta ja sanoin: »mitä naapuri nyt miettii, kuuluupa niin kuin olisitte tyytymätön?»—»Niin, minä mietin tässä», sanoi hän, »että poudittunut siinä on ennenkin, mutta nyt siinä vasta poudittuu, kun siihen tuommoiset vallit kaivetaan».—Minä jouduin tuosta jotenkin hämille, sillä mainittu naapuri oli jotenkin hyvä puheenlahjastaan, enkä ensimmältä tiennyt mitä vastata; viimein kuitenkin selkenin ja kysyin äkkiä naapuriltani: »no eikö tässä paikassa sitten maahan asti sadakaan?»—»Kyllä tässä niinkuin muuallakin sataa maahan asti», vastasi naapurini.—»No sitten ei mene ojitus hukkaan», vastasin minä, ja puhe loppui siihen.—Joku taas sanoi: »hullua miestä kun luopi ojista niin paljo raakaa maata pellolle, mitähän se luulee niiden kasvavan?»—joku taas: »missähän luulee nurmikoita niittävänsä, kun kaikki pyörtänönsä ojiksi panee ja muutoin repii ne poijes?» Ja monta muuta semmoista puhetta sain kuulla, jotka eivät yhtään olleet mielipiteitteni kanssa yhtäpitävät. Tulipa sitten semmoinen talvi että rukiin laihot mätänivät kaikkialla, mutta meidän ei; muut eivät seuraavana vuonna saaneet rukiita kuin nimeksi, mutta meidän ruis antoi täyden tulon. Satuimmepa myllylle yht'aikaa naapureini kanssa, ja siellä tuli puheeksi vuodentulokset, jota he kovin nurkuivat, semminkin rukiin puolesta. Minä sanoin mitä meidän riihestä saadaan. Silloin joku naapureistani sanoi: »mikä niitä teidän peltoja niin kasvattaa?»—Minä vastasin: »minä olen koonnut nyt niitä menneenkeväisiä ojasavia ja muuta pelloille luotua raakaa maata säkkeihini». Pian havaitsivat muutkin missä vika oli ja rupesivat maitaan paremmasti ojittamaan.
Nyt olen mennyt kertomuksessani liikapaljo edelle, jonkatähden täytyy palata takaisin.
Kun olimme saaneet kylvöt tehdyksi, rukiinmaan siementä vaille, heinän tehdyksi ja elokipeneet korjatuksi, rupesimme taas uudella innolla laittamaan huonettamme asuttaville. Tiilet olivat jo keväillä tehdyt, ja nyt rupesin lattioita ja kattoja panemaan, ja nikkari oli jo tienattuna, joka rupesi ovia ja akkunoita nikkaroimaan. Kun olimme saaneet kivijalat ja multapenkit, ja toisiin huoneisiin välilattiat valmiiksi, ruvettiin muuraamaan. Minä muistan erään illan, kun eukkoineni seisoin, kumpikin väsyneenä ja uupuneena päivän työstä ja ponnistuksesta, oman huoneemme sisupuolella, jossa nyt jo oli ulkona raivaavan myrskyn ja sateen suojaa. Voi kuinka se tuntui hyvältä, kun oli toivossa saada oma huone, jossa sai elää ja olla, kenenkään nurisematta, aivan oman mielensä jälkeen. Siinä seisoimme kauvan aikaa seinän nojalla, ja sydämessämme tuntui semmoinen onni, etten luule sen isompaa onnellisuutta olleen yhdelläkään kuoleman-alaisella.— »Milloinkahan luulet pääsevämme tänne asumaan?» kysyi eukkoni.—»Viikon päästä», arvelin minä, ja viikon päästä sinne tultiinkin asumaan, vaikka en ennättänyt saada lattiaakaan aivan valmiiksi. Voi kuinka nyt tuntui hyvältä, kun pääsi omiin huoneisiin, jotka olivat niin iloiset ja puhtaat, ja iloinen valkea palaa lekotteli takassa ja lämmitti ja valaisi niin lempeästi ja otti vastaan niin lämpimästi nuot kodittomat. Sitä lumoavaa vaikutusta ei ollut eukkoni voimakas vastustamaan. Hän nakkausi likelleni, kiersi molemmat kätensä kaulaani ja siinä tovin vaitioltuansa, virkahti viimein: »mies olet sinä». Me ymmärsimme hyvin toisemme; olisinpa luullut siinä kohtauksessa olleen kuvamaalarilla ainetta.—Samassa tuokiossa rupesi takan luona olevassa korissa vaatekääry liikkumaan ja samassa myös kuulumaan sieltä pientä kireätä ääntä; se myös oli vastatullut muuttolainen, nuorin lapsemme, joka ei vielä voinut iloita eikä surra, ja joka tämän maailman vaivoista huolimatta vaan vaati tarpeitansa. Äitinsä ryöpsähti heti auttamaan pienokaista, antoi sille luonnollista ruokaansa. Tuskin se oli tehty, niin ne pari lehmää, jotka meillä silloin olivat, rupesivat ammuta mylvimään navetassa, osaksi oudostuen uutta asemaansa, osaksi anoen iltastansa. Eukko pisti pienokaisen minun syliini ja riensi itse navettaan, ja niin tuli ehtimiseen uusia muistutuksia velvollisuuksistamme, ja siihen jäi meiltä sillä kerralla se tuntehikas haaveksiminen, johon olimme vaipuneet.—Siihen me sitten kodistuimme; joka paikka oli meille rakas, sillä olihan se nyt omaa, jota sai mielensä mukaan hallita: siinähän saimme mielemme mukaan koetella perustaa talouttamme ja perheellistä onneamme. Jos joskus erehdyimmekin toimissamme ja töissämme, niin ei meitä kukaan siitä syyttänyt, me vaan saimme itse syyttää itseämme ja olla omat päällekantajamme. Eikös vapaalla ihmisellä ole helppo oikeus? Ja, jos me joskus erehdyimmekin, niin emme erehtyneet toistakertaa erehtyäksemme, vaan jokainen erehdys oli meille uusi koulu vastaisia erehdyksiä välttämään sekä töissämme että elämässämme.
Taaskin olen mennyt kertomuksessani edelle, sillä olisi pitänyt puhumaani vähän ensimmäisistä ajoista perheellisessä elämässäni.—Minä olen luonnostani hyvin pikainen ja tuittupäinen ja närkäs pahenemaan, siihen sitten vielä olin tottumaton perheelliseen elämään. Minä olisin vielä mielelläni pitänyt perheettömän miehen tapoja: kulkenut tanssipaikoissa, viipynyt myöhään illalla kylässä j.n.e., joista tavattomuuksista vaimoni minua usein siveästi muistutti. Minä koettelin puhumalla saada puoleni oikeaksi, mutta kun minulla ei ollut siihen perustusta, niin jäin usein tappiolle, ja niin minun väärä käsitykseni perhe-elämästä vähitellen haihtui, ja paremmat ajatukset saivat vallan, josta minun tulee kiittää vaimoni siveätä ja pontevaa luonnonlaatua. Rajun luontoni oppi vaimoni hallitsemaan siten, ettei vastustanut minua yhtään, silloin kun näki että minun kävi tuskakseni, vaan nauroi ja katsoi niin leppeästi silmiini ja näpisteli niin kauvan, että minulta tavallisesti purskahti nauru, sillä rajua luontoani palkitsee jotenkin se, että lepyn pian. Kun näin olimme tulleet toisemme tuntemaan, niin ei ole ollut vaikea elää, vaan olemme vielä ilolla ristiämme kantaneet, eikä se ole ollut vaikeata, kun olemme kokeneet myös samalla toinen toisemme kuormaa kantaa.
Siinä sitten koimme tehdä työtämme minkä voimme, ja vuosi vuodelta Jumala siunasi työmme. Tosin tuli monta kovaa koetusta elämän merellä: ensimmäinen hevosemme, jonka vähillä varoillamme ostimme, kuoli ensi kesänä, tulipa vielä useita kovia katovuosia, jotka veivät kaiken toivomme, mutta me emme heittäneet toivoamme, emmekä luottaneet keneenkään muuhun kuin Jumalaan ja itsehemme, ja niihin emme turhaan luottaneet, sillä emme koskaan läpipääsemättömään hätään joutuneet. Jos joskus suurempi hätä tulikin päälle, teimme työtä sitä ahkerammin ja olimme sitä säästävämmät.
Jumala siunasi meitä niin, että tulimme aina useamman lapsen isäksi ja äitiksi; niitä nykyään on meillä viisi poikaa ja neljä tytärtä. Mutta paljolta ne eivät ole koskaan meidän mielestämme tuntuneet, vaikka monikin ajattelematon on niitä paljostunut. Tyttäriäkin oli viisi, vaan yksi niistä kuoli, ja silloin tuntui kuin osa ruumistani olisi kätketty maanpoveen; se asia oli mielestä menemätön. Lapsemme eivät ole olleet vahvaluontoisia, vaan heikkoja, niin että niitä on ollut tarkasti hoitaminen, jos mieli oli tulla niistä eläjää. Heti ensimmäisen lapsen syntymisessä pidin minä huolen, etteivät taitamattomat lastenmuorit saaneet pikkuselle tyrkyttää luonnotonta ruokaa, niikuin: kauvan imettyä rintaa, lehmän maitoa, nisutuuttia j.n.e. Minä laitin lapsen äitinsä rintaan, heti kun se oli pesty, saamaan sieltä luonnollisen ja terveellisen ravintonsa, jos kohtakin ensimmältä niukemmalta, ja niin pakotin luonnon itsensä vaikuttamaan ja pitämään Luojan määräämän järjestyksen, enkä päästänyt muorein turhia ennakkoluuloja valtaan, että he muka ovat Jumalaa viisaammat ja paremmin tietävät kuin hän, mitä pienelle lapselle ruoaksi pitää antaa. Tosin sain monta kovaa kopua kokea, sillä muorit pitivät minun suorana pakanana, jopa murhaajanakin, kun muka tapan lapseni nälkään. He tekivät sitä laupeuden työtään niin suurella painolla, että monissa miehin ruvettiin kohtikulkkua itkeä lojottamaan minun jumalattomuuttani, mutta mikään ei auttanut, muorein piti antaa perään. Minä olin heidän kanssansa niin monesti pahemmassa kuin pulassa, että tämä heidän kohtansa tulee vielä nytkin vähän kärtysesti kirjoitetuksi, vaikka kaiketi sen nytkin tiedän niinkuin silloin, etteivät he sitä muusta kuin hyvyydestä tehneet, koska eivät ymmärtäneet paremmasti; mutta kauhean itsepintaisia he kumminki olivat. Kyllä minä muoreilta aina puoleni pidin, vaan asian kanssa yhteydessä oli hellempiki puoli; he näet saivat vaimonikin ensimmältä siihen luuloon, että minä teen siinä hirmuisen väärin, kun en salli antaa lapselle ruokaa, ja niin heikolla kohdalla oleva hellä äitin sydän oli vaikea voittaa; siinä tarvittiin malttia ja ymmärrystä. Kaikki semmoisissa tapauksissa seuraavat vaivat, ne luettiin miehissä minun viakseni, kun minä muka pakotin lapsen imemään rintaa, jossa ei mitään ollut. Siitä seurasi jälkipoltot ja senkin seitsemät vammat ja vastukset, ja niin kielevät ja sanarikkaat kuin vaimonpuolet tavallisesti ovat, tahtoi heiltä kumminkin loppua sanat minua syyttäissä ja parjatessa.
Kun minä hyvin hellästi ja järjellisesti selitin vaimolleni asian, taipui hän kuitenkin ehdottomasti minun tuumiini, eikä sitten ollut muoreilla mitään sanomista. En minä olisi millänikään, jos he olisivat sen vaan tehneet yhden kerran; se oli sama tinki edessä joka kerta; mutta kun minä kerran sain vaimoni puolelleni ja kun lapset rupesivat järkeään elämään; niin muorit eivät sitten enää päässeet pitkälle. Kerran sairastui vaimoni kuumaantautiin lapsivuoteessa, ja niin muutaman vuorokauden vanha lapsi jäi meidän hoidettavaksemme. Minä määräsin heti, ettei lapselle saa antaa siltään lehmänmaitoa, vaan pitää panna vettä puoleksi sekaan, kiehauttaa vähän ja panna sokeria mausteeksi, mutta siitäkös silloin melu nousi. Eivät he ole sitä muka ennen kuulleet, että ihminen opetettaisiin vedellä elämään; eihän tuo viaton lapsi ole pahaa tehnyt, että tuolle ruvettaisiin pahantekijäin rangaistusruokia syöttämään ja vielä ilman leivättä; joitakin hengen-ottokonsteja sitä muka mietitään j.n.e. Mutta mikään ei auttanut, käsky piti täyttää, ja poika elää tänäkin päivänä terveenä ja virkkuna ja on kohta mieheksi saapa.
Kun Jumala oli kerran siunannut meille useampia lapsia, alkoi niiden kasvatus sekä ruumiillisella että henkisellä alalla. Kun lapsemme ovat olleet kaikki heikkoja luonnostansa, on niiden terveyttä pitänyt hoitaa hyvin huolellisesti, jos niistä mieli oli saada eläjiä ja terveitä ihmisiä. Kirjain avulla: »Kristillinen ja terveellinen lasten kasvatus», »Talonpojan kotilääkäri» ja »Minkätähden lapsia kuolee niin paljon ensimmäisellä ikävuodellaan», hankittiin niin paljon tietoja kuin suinkin oli mahdollista lasten terveys-opilliseen kasvatukseen, joiden johdosta koettiin huolellisesti hoitaa pienokaisten elimellisiä vaatimuksia. Kussa ne neuvot ja oma ymmärryksemme puuttuivat, haettiin aina silloin lääkärin apua, eikä koskaan säästetty vaivoja eikä varoja, vaan kiinteästi pyrittiin tarkoituksen perille. Senlaatuisista tapauksista kerron yhden: kolmen vuoden vanhan poikamme silmät tulivat kovin kipeiksi. Selvästi huomasimme että tauti oli vaarallinen ja uhkasi tehdä lapsestamme sokean. Vaivoistamme huolimatta läksimme heti lääkärin tykö; lääkäri tutki lapsen silmät ja määräsi lääkkeet sekä hoidon. Me koetimme tarkoin seurata annetuita neuvoja ja viljellä määrätyitä lääkkeitä, mutta tauti ei helpoittanut, silmät tulivat vaan päiväpäivältä pahemmaksi. Kun näimme, ettei se auttanut, teimme toisen samallaisen reissun, mutta yhtä huonolla onnella. Silmät pahenivat vaan niin kovin, ettei enää tiennyt, oliko niissä silmiä ollenkaan vai ei. Vaikka asiat olivat näin huonolla kannalla, ja vaikka niin paljon oli jo koettu asian auttamiseksi, emme kumminkaan vaipuneet epätoivoon, vaan rupesimme keskenämme keskustelemaan mitä nyt olisi tehtävä. Vaimoni sanoi: »Mitä me nyt teemme tuon pojan kanssa? Silmin nähtävä on, että hänestä tulee sokea».—Minä sanoin: »koetetaan vielä kerta».— »Mitä?» kysyi vaimoni.—»Lääkärin apua», oli vastaukseni.—»Olemme jo kahdesti koettaneet sitäkin, vaan eihän se ole mitään auttanut», intti vaimoni.—»Ei sillä ole sanottu ettemme vielä saisi kolmatta kertaa koettaa, ja emme suinkaan muualtakaan saa apua, jos ei lääkäriltä; entiset reissut ovat hyvinkin saattaneet tapahtua niin, ettei lääkärit ole käsittäneet taudin oikeata luontoa ja niin ovat erehtyneet; ihmisiähän hekin ovat; kuka tohtii taata, etteivät he nyt onnistu?»— Keskustelu loppui; minä olin voittanut ja huomenna lähdettiin yhdessä viemään poikaa lääkärin tykö. Tällä kerralla menimme toisen lääkärin puheille. Sen tykö päästyämme, otti lääkäri lapsen sylihinsä, narraili niinkauvan, että sai lapsen silmää väännetyksi auki ja sen tehtyänsä kohta sanoi: »kyllä nämä paranevat, mutta niistä pitää nähdä vaivaa». Lääkärin sanat vaikuttivat minuun niin, että heti pyörähdin tampuuriin, salatakseni kyyneliäni, jotka ilosta tulvailivat silmistäni. Voi hyvä Jumala! Lapsestani ei siis tulekaan sokea? Lääkärihän sanoi niin, tottahan se tunsi taudin, koska niin sanoi; eipä muut lääkärit ole sitä niin vissiin sanoneet, tottapa ne paranevat, ajattelin minä.—Lääkäri määräsi lääkkeet, ja kolmen viikon perästä pojan silmät olivat aivan terveet. Kun joku kipu eli sairaus perheessä ilmestyi, siinäkös oli tuhannenkin neuvojaa ja ohjaajaa, jotka enimmästi olivat sitä laatua, että ne viittoivat noitain tykö. Mikä piti sen peräti kauheana asiana, kun ei menty sen ja sen tykö, pesettämään sillä ja sillä, se ja se muka hänelle avun sai, vaikka hänkin muka oli hakenut lääkärin apua, josta kumminkaan ei ole, hänen mielestään ollut mitään hyötyä. Olihan muka kovin jumalatonta heittää lastensa terveys noin vaaralliselle kannalle ja luottaa tohtoreihin, joilla ei ole muuta kuin »herrain uskoa». Semmoiset saarnat, saarnattuna meidän korvillemme, menivät kuin tuhka tuuleen, ja silloin oli meillä aina tilaisuus riisua kansalaisistamme poijes heidän taikauskoaan.