Nyt oli jo muka kaikkein paraat ja tähdellisimmät asiat kaikki kerrottu. Kun muka kaikki »maailman seitsemän ihmettä» oli kerrottu ja selville saatu, mistä niitä sitten enää otetaan? Täytyy panna mitä saa lehtien täytteeksi. Ja minua oikein peloitti se harmittava seikka, kun sanomalehtien toimituksilta loppuu paneminen! Menin ja kerroin tämän keksintöni »viisaille miehille», ja ei paljon puuttunut, etten heitä voittanut. Oli käsissämme myös Toppelius'en keräämiä runoja, jotka sitten, kun Lönnrot ne oikein täydellisesti keräsi, ovat päässeet Kalevalaan. Minä koetin niitä lukea oikein ymmärryksellä, että olisin tullut käsittämään, mikä niiden perustus olisi, mutta turhaan; niiden tarkoitus jäi kumminkin käsittämättä. Tässä käsittämättömässä asiassani kysyin usealta neuvoa. Eräs niistä selitti: »ne ovat vaan vanhoja loihtorunoja, jotka on koottu kirjaan, ja joita noidat käyttävät noituissaan». Se selitys ei tyydyttänyt minua, ja minä vastasin; »kaikkinainen kirjallisuushan tarkoittaa kansan valistusta, eikä suinkaan taikamaisuus ole mitään valistusta; siis ei ole raudan synnyt, oluen synnyt, käärmeen synnyt j.m.s. noitia varten kootut».—Tämä vastaväittelyni kumosi selittäjäni perustukset kokonaan; hän sanoi vaan: »en minä muuta heistä tiedä».—Menin vielä samassa asiassa, kun se jäi epätietoiseksi, kysymään neuvoa eräältä raatarilta, jota yleensä pidettiin ymmärtäväisenä miehenä. Sille kun asiani esitin, sanoi hän ihmetellen: »kumma kun ei sinulle tuota ole voitu selittää; minä sen ymmärrän yhtä tarkkaan kuin viisi sormea kädessäni. Ne ovat sitävarten 'räntätyt', että ihmiset tulisivat näkemään, kuinka kaikki on turhuutta, mitä auringon alla on». Se selitys tyydytti minua kaikkiaan vähimmän, ja koko asia jäi pimeyteen, siksikun ymmärrykseni vahvistui, ja Kalevala ilmestyi, jolloin tulin huomaamaan, että ne olivat: »Suomen kansan muinaisuus», ja sen historian pohja.
Siihen aikaan olivat myös luettavanani Runeberg'in »Hauta Perhossa» ja »Pilven veikko». Minä luin ja luin niitä, mutta en ymmärtänyt. Minä sain niin halvan käsityksen ensimmältä niistä, että ajattelin: »kaikkia sitä painetaan!»
Vuosien kuluessa selkeni ymmärrykseni, niin että ne tulivat rakkaimmiksi esineikseni, joita sitten muillekin usein olen lausunut, eikä ole sittemmin ollut mieleni murtumatta niitä lauluissani, vesihin asti.
Niinä aikoina kuoli isäni. Vanhempani asuivat sydänmaalla, sinne rakentamassa torpassaan. Kuulin kyllä jo ennen, että isäni sairastaa ja minä koin heitä auttaa minkä voin, ruokavaroilla j.n.e. Yht'äkkiä tuli minulle sana, että piti tulla katsomaan isää, jos tahdon häntä hengissä nähdä. Minä lähdin heti läpi yötä taipaleelle, jota oli puolitoista peninkulmaa, umpiteitä kahlaamaan, sillä nyt oli talvi. Ennenkuin pääsin perille, oli jo aamu. Tykyttävin sydämin astuin asuinhuonetta lähemmäksi toivon ja pelon välillä, eläisikö isäni vielä vaiko ei. Sisälle astuttuani näin heti huoneen perässä sängyssä isäni kalvistuneet kasvot. Hänen silmänsä olivat kiinni ja suunsa näytti olevan ikäänkuin hymyssä; henki oli hänet jättänyt.—Hän näytti niinkuin olisi minulle vielä sanonut: »poikani! väellä Jumalan pelossa, rehellisyydellä ja kunnialla ihmisten edessä, äläkä unhota niitä neuvoja ja opetuksia, joita sinulle olen antanut!»—Minun valloitti silloin syvä murhe. Minä nakkausin toiseen vuoteeseen ja itkin siinä salaa melkein koko sen päivän, eikä kukaan voinut minua lohduttaa. Olihan siinä syytäkin suruuni. Siinä makasi se käsi kylmänä ja kankeana joka oli niin monta kertaa minun tähteni väsynyt, ja joka niin usein oli minua hellästi vaalinut; nyt se oli siitä lakannut, nyt se oli viime kerran—vaipunut, väsynyt. Ne hellät varoittelevat neuvot ja opetukset olivat nyt laanneet, ja minusta tuntui kuin olisin aivan turvattomaksi jäänyt tämän maailman hyrskyin, pauhuin ja viettelysten keskelle, ilman neuvolaa ja ohjaajaa. Mutta: »Ei se tule enää ei, jonka tuon kerran vei», niin oli tässäkin. Vaikka kuinka olisinkin surrut, isäni oli kuollut; muuta neuvoa ei ollut kuin ruveta hankkimaan rakasta vainajaamme maan mustiin multihin!—
Sen tapauksen tapahduttua ei elämässäni ollut mitään merkillistä siihen asti, kun menin naimisiin, josta seuraa kolmas elämäni jakso, ja niin on nuoruuteni aika loppuun kerrottu.
MIEHUUTENI AIKA
Tästä alkaa elämäni todellinen aikakausi, nimittäin miehuuteni aika, ihmisen varsinainen vaikutus-aika, jonka valmistusta edellinen elämä on ollut. Paljon tietysti vaikuttaa itse kunkin miehuuden aikaan se kasvatus, jonka hän lapsuudessansa on saanut, sillä: »jonka nuorena oppii, sen vanhana taitaa». Lapsuuden ja nuoruuden aika ovat ihmiselle samat, kuin kukka kasveille ennen hedelmää. Jos sitä kohtaa rajuilmat, myrskyt, hallat j.n.e., niin että kukka turmeltuu, niin hedelmästä tulee karvas, vähäkelpoinen, ja miehuuden aika on se hedelmä, jonka lapsuuden ja nuoruuden kukka on valmistanut,—ja nyt kiirehdin kertomaan omaa perheellistä miehuuteni aikaa.
Minä rakastuin erääseen pienen talon tyttöön, nimeltä Liisa, jolla oli paljon veljeksiä ja sisaruksia. Minä sain häneltä vastarakkauden, ja liitto solmittiin. Minä olin jo kauvan hänen tietämättään tarkastellut tämän tytön käytöstä ja huomannut sen aina siveäksi ja rotevaksi. Rikkautta ei hänellä ollut, sillä kotinsa oli pieni ja muita lapsia paljon; vaan se ei juohtunut kertaakaan mieleeni, että tuleva kumppanini pitäisi olla rikas, sillä eihän rikkautta ollut itsellänikään. Muistin vaan vanhaa sananlaskua: »kyllä Jumalalla on rikkautta, kun vaan meillä on rakkautta».
Kun morsiameni kotona oli niin paljo toisia lapsia, oli hän sen vuoden, jona meille yhdistys tuli, palveluksessa sisarellaan. Minä olin sinäkin vuonna—isäni silloin juuri sairasti—antanut köyhäin vanhusteni elatukseksi niin paljon, ettei vuosipalkastani enää syksyllä ollut jäljellä mitään. Kun piti kuulutusta ottaa, olin niin tyhjä, ettei minulla ollut kuulutusrahaakaan, vaan sen pani morsian omistaan! Oletteko ikänä nähneet kummallisempaa sulhasta? Vaan sulhanen minä kumminkin olin. Edellisestä selvästi näkyy, ettei meillä kummallakaan ollut tarkoitus saada rikkautta, vaan rakkautta, ja kumpaisellakaan meistä ei ole ollut syytä katua kauppaansa. Me emme naineetkaan vanhempaimme eikä muiden sukulaisten yllytyksestä, vaan omasta vapaasta valitsemisestamme ja tahdostamme. Monesti olen jäljestäpäin ajatellut sitä uhkarohkeata tekoamme: kummallakaan ei enempää kuin taivaan linnuilla, muuta kuin vaatteet päällä,—vaan onhan linnuillakin höyhenensä—ja yhtäkaikki uskallettiin lähteä tietämätöntä tulevaisuutta kohden! Niin, mutta taivaanlinnuthan ne sopivatkin hyvin esimerkiksi: eihän hekään sure huomisesta, tekevät työtä yhdessä uskollisesti, laittavat pesänsä, elättävät ja hoitavat poikansa, ja niin pitää heidän taivaallinen isänsä heistä huolen.
No, mikäpä siinä oli; kun me kerran kuulutetut olimme, vihittiin meidät myös ja niin olimme aviopari. Ei meillä ollut isot varat ensi talvelle lähtiessä; eukkoni otti palveluksesta lähtiessään 20 kappaa jyviä ja minä tienasin, palveluksesta päästyäni, ennen vihkimistämme, kuokkimalla ja ojamalla, kanssa, niin että meillä oli viljaa kahdessa tervatynnyrin kopassa. Vaimostani oli tämä kylläksi, sillä hän oli alusta alkain karaissut ja varustanut itsensä vastaan ottamaan, tuli mitä tuli. Kun minä rupesin murehtimaan toimeentuloamme, lohdutti vaimoni minua sanoen: »älä ole milläsikään, eipä kaikilla ole senkään vertaa, onhan meillä kummallakin raitis ruumis, tehdään työtä—kyllä me elämme».—Se oli useinkin suuri lohdutus minulle, kun elämän murhe alkoi minua rasittaa, ja kaksinkertaisella innolla ryhdyin minä aina työhön, jota ei koskaan puuttunut. Kun ei minulla ollut minkäänlaista kotia, johon olisin nuoren vaimoni vienyt, täytyi meidän mennä huonemiehiksi toisen huoneen nurkkaan. Silloin tulin huomaamaan, että huonemies on huonemies; usein sai kuulla syyttömiä soimauksia ja kovia sanoja, jotka kovasti loukkasivat minun itsekästä, omarakasta luontoani ja itsearvoni tuntoa. Kun olimme olleet vieraan huoneen nurkassa kolmisen vuotta, jolloin Jumala oli siunannut meille jo kaksi tervettä ja kaunista lasta, pojan ja tyttären, teki seuraava tapaus käänteen elämällemme. Talon emäntä oli sillä kerralla tehnyt kylvyn—vaikka sen vaimoni muuten tavallisesti, niinkuin huonemies ainakin teki—mutta löylyä ei tullutkaan, sauna oli huonosti lämmitetty. Isäntä suuttui siitä niin kovin, että rupesi pölkyllä emäntäänsä lyömään, vaan minä estin sen. Siitä saivat sitten osansa torista huonemiehetkin, kun ei muka »niin paljo viitsitä, että katsottaisiin saunan perään; samanlainen lehmä on muka huonemies, kuin talon emäntäkin».—Se kyllä oli vaimolleni sanottu, vaan se koski minuunkin kovin kipeästi, ja seuraavana yönä emme nukkuneet yhtään, niin kipeästi se koski. Minä rupesin miettimään pelastusta tuosta orjallisesta tilasta, joka ei ollut juuri helppo työ. Siinä likellä oli eräs isäntä huutokaupasta huutanut laittomain maa-osan, ja sitä seurasi palanen uudistaloa, joka oli 1/24 osa veroa. Se uudistalon palanen oli sille isännälle tarpeeton. Minun mieleeni jolkahti mennä ostamaan sitä häneltä, ja kerroin keksintöni vaimolleni. Hän ihastui niin aikeistani, että kavahti heti kaulaani ja puoleksi naurain, puoleksi itkein kehoitti minua: »voi isäkulta»—hän kutsui minua, niin kuin nytkin vielä, lasten tähden isäksi—»mene ja osta, minä teen työtä yötäpäivää, että päästäisiin omiin huoneisiin ».—Se minua taas lohdutti ja rohkaisi; menin siis kaupan tekoon ja sain kuulla että myytävän uudistalon palasen hinta olisi 120 ruplaa (480 markkaa). Rahasumma, jonka maa maksoi, ei ollut iso, vaan minulla ei ollut sitäkään, piti saada lainaan. Lähdin siis rahanhakuun, ja löysinkin sitä, sain myös takuumiehet, sillä olin jo saanut luottamusta, ja niin tulin rahain kanssa maankaupan tekoon, joka kohta kirjallisesti vahvistettiin, ja nyt olin huonemiehestä yht'äkkiä muuttunut isännäksi. Mutta ei tämä uusi isännyyteni tuntunut minua suuresti lohduttavan, sillä maa oli velkana, eikä ollut huonetta hulastakaan koko talossamme. Talvi oli puolimenossa. Viime kesän ajalla olimme työllämme saaneet niin paljon ruokavaroja kokoon, että voimme ominneuvoin tulla syksyyn asti toimeen, ja lahdiksemme olimme viime syksynä ruokkineet lehmän, ja muutoinkin olimme niin paljo vaurastuneet, että toinen lehmä oli lypsämässä; se oli koko rikkaus ja elämämme alun tärkein ehto. Talo, jossa olimme huonemiehinä, oli sydänmaalla, ei aivan kaukana ostetusta talonpaikastamme, jonkatähden siitä hyvin ylettyi kulkemaan siellä työssä. Minä esittelin vaimolleni, että aivoin ruveta rakentamaan huoneita, ja lausuin sen toivon, että pääsemme ensi syksynä omiin huoneisiimme asumaan. Se oli toinen ilosanoma vaimolleni; hän ei näyttänyt epäilevän, vaikka minä itse salaa epäilin. Hän sanoi innokkaasti: »voi kun saataisiin kolminurkkainenkaan huone ensi syksyksi valmiiksi, että päästäisiin omiin huoneisiin».—Minä lähdin huomen-aamuna hirren hakkuuseen, ja illalla makasi 50 kaunista hirttä, karsittuna ja leikattuna, maassa. Hirren hakkuu ei kestänyt kuin neljä päivää. Sitten pidimme pikku talkoot; ihmiset auttoivat meitä mielellään, ja pian olivat hirret kartanoksi aivotulla paikalla.