Aikojen kuluttua kuoli äiti ja koko talous jäi pojan haltuun, mutta hän hävitti velattoman talonsa niin äkkiä, ettei pysynyt kolmea vuotta siinä isäntänä, vaan joutui mieron tielle.
Hänen täytyi nyt työllä elatustansa hankkia, jota hän sitten pakosta oppi tekemään, vaikka ei omassa talossaan sitä tehnyt. Hän on nyt jo kuollut vieraalle maalle, työn ansiolla ollessaan. Semmoisia ne olivat hedelmät varhaisesta oppimisesta väkeviin juomihin.
Sen jälkeen kuin vuodet kuluivat, vartuin minä voimissa ja palkkani parani vuosivuodelta. Vanhempani tulivat vanhoiksi ja kivuloisiksi, etteivät enää jaksaneet ansaita niin paljo, kuin he elääkseen tarvitsivat. Minä annoin heille joka vuosi vuosipalkastani niin paljo, ettei minulla ollut koskaan nuorenmiehen tavallisia vaatteita päälläni. Kerrankin tuli isäni, kyynelsilmissä, pyytämään että minä laittaisin hänelle jyviä, sillä hän ei kykene mitään ansaitsemaan. Voi kuinka mielelläni olisin antanut vaikka paljonkin, mutta paljoa ei minulla ollut. Minä menin heti isäntäni tykö ja pyysin, jos hän olisi hyvä ja antaisi minulle puolentynnyriä jyviä, palkkani etumaksua, johon isäntä vastasi: »mitä sinä niillä teet?»—»Annan isälle», sanoin minä ujosti. —»Miksi sinä vanhemmilles pyydät koko palkkasi? Tämä on kolmas kerta tänä vuonna, kuin heille jyviä annat. Mitä luulet niiltä saavasi?» oli taas isännän kolkko ja kylmä kysymys.—Minä vastasin, ja mieleni oli murroksissa: »Minä olen sen jo ennen moninkertaisesti saanut; he ovat suuressa köyhyydessä minun ihmiseksi kasvattaneet ja monta unetonta yötä tähteni valvoneet.»—Isäntä näki että mieleni oli murheellinen, ja sanoi: »Älä nyt ole milläsikään, saat vaikka tynnyrin; minä vaan tahdoin koetella onko rakkautes vilpitön vanhempiasi kohtaan, ja vanhemmillesi tekemäs hyvän palkitsee sinulle Jumala moninkertaisesti; Jumala sinua siunatkoon!» Niin lausui se hyvä isäntäni, ja ne sanat eivät mene ikänä mielestäni. Voi kuinka nyt keveni sydämeni, kun taas sain auttaa vanhaa kivuloista isääni. Isäni ei voinut muuta sanoa kuin: »Jumala maksakoon».
Minä seurasin usein muita nuoria tanssipaikkoihin, joka ei ollut juuri kaikesti mieluistakaan, sen jumalattoman elämän tähden, jota siellä usein pidettiin; mutta kun ei ollut muuta parempaa, niin ikävähän yksin tahtoi tulla. Usein niissä tiloissa istuskelin yksinäni erilläni, esim. pellon pientareilla, jonka tähden kumppanini minua usein soimasivat »uneksijaksi».—Niillä ajoilla ensikerran takerruin valtiotaloudellisiin asioihin; annettiin, näet, palkinnoita hyvästi kasvatetuista varsoista. Ne herättivät minussa huomiota. Päivän selkeästi olin minä huomaavinani miten asia on: Kruunu antaa palkinnoita, se ei tee sitä ilmaiseksi, sillä tavoin se muka pettää ihmisiä, ja ottaa sitten, koska tahtoo, ne sotahevosikseen. Ei pidä kenenkään mennä siihen paulaan. Minä koin kaikin mokomin levittää tätä valtioviisauttani ihmisiin, ja jotkut lienevät sitä uskoneetkin. Kaikeksi onneksi oli vaikutus-alani niin vähäinen, ettei siitä liene suurta haittaa ollut.
Monestikin olen, mieheksi tultua, ajatellut sitäkin juttua, kuinka kauvas tietämätön, sokea omarakkaus saattaa eksyä oikeasta.
Kerran kehoitettiin minua olemaan useampia vuosia yhdessä talossa, että oppisin kaikkiin töihin.—»Kaikkiin töihin!» toistin minä pilkallisesti. »Kyllä minä nyt olen niin oppinut töihin, ettei tarvitse enää yhtään oppia», lisäsin itserakkaasti. Jäljestäpäin olen kumminkin, usein kyllä, huomannut, ett'en vielä nytkään ole kylläksi oppinut »kaikkiin töihin».
Siihen aikaan rupesi »Maanmiehen Ystävä» levittämään valoa pimeään kansaan. Se oli osattu laittaa niin hyvästi, kuin taitava lasten kasvattaja laittaa ruoan kivuloiselle ja heikolle lapsellensa. Se osasi kosketella kaikkiin paikkoihin niin hellästi, ja tunkea kaikkiin kansan alhaisimpiinkin kerroksiin, että se sai kaikki mieltymään. Kuka saatti esim. tuskaantua semmoisiin ystävällisiin puhuttelemisiin kuin: »kuules Matti, Mikko, Pekka ja Paavo!»—Se oli se sama, joka on ensimmäinen kansallishengen yleinen herättäjä maassamme, sillä, niin kuin jo sanoin, osasi se sen-aikuisen kansansa tajun mukaisella esitystavallaan herättää kansassaan lukuhalua ja uteliaisuutta ja rakkautta sanomakirjallisuutehen. Siihen aikaan oli kaksi—sanoo kaksi!—miestä pitäjäässämme, jotka halulla lukivat mitä saivat. Toisella niistä oli monta vuosikertaa Becker'in toimittamia »Turun Viikkosanomia» ja samoin »Oulun Viikko-sanomia». Heti Maanmiehen Ystävän ilmestyttyä, tilasivat sen molemmat miehet. He olivat havainneet, että minun tyhjä sieluni kaipasi jotain semmoista, jota ei sillä ennestään ollut. He lupasivat minun lukea rakasta Maanmiehen Ystäväänsä; se oli vasta saalis se! Oikein henkeä ahdisti loppuviikolla, kun tiesi, että pyhän-aikana saa lukea Maanmiehen Ystävän. Maanmiehen Ystävä rupesi leviämään pitäjäässä, ja toisena vuonna oli minulla osa siihen. Olinpa koko mies puolestani, kun »minullekin kulkee sanomalehdet», niin kuin selitykseni usein kuului. Siihen aikaan rupesi ilmestymään muutakin kirjallisuutta, niinkuin »Lukemisia Suomen kansalle, Savokarjalaisten oppilaisten toimittamia» ja Wareliuksen »Enon opetuksia luonnon tieteessä», y.m., jotka heti ostettiin ja innolla luettiin. Erittäinkin valaisevana pidettiin Enon opetukset; niitä ei ainoastaan luettu, vaan tutkittiin, sillä minkäänlaista luonnonkirjaa ei oltu ennen nähty. Edellä mainitut pitäjäämme lukumiehet olivat laillansa minun opettajiani, ja minä heidän oppilaansa; heitä yleensä sanottiin »viisaiksi». Usein kun en minä käsittänyt jotakin asiata, menin jommankumman tykö heistä kysymään neuvoa, ja he antoivat niin valaisevia, tarkkoja ja totuuteen perustetusta selityksiä, että minä usein häpesin, kun en ollut itsestäni käsittänyt niin selvää totuutta. He lainasivat minulle ostamansa kirjat ja ennenmainitut Turun- ja Oulun-Viikko-Sanomain vuosikerrat. Nyt oli minulla pyhä-illoin muutakin tekemistä kuin kortin lyöntiä. Minä luin ja tutkein saamiani kirjoja ja sanomalehtiä, ja niin jäivät usein tanssitkin käymättä. Usein tulivat kumppanini minua tahtomaan sinne, vaan kun minä tavallisesti hylkäsin heidän kutsumisensa, rupesivat he minua sanomaan »kirjatoukaksi».
Se aikakausi oli kansallishengen alkava aamukoitto.
Aikoja kului ja »Suometar» sekä »Mehiläinen» ilmestyivät. Me olimme niin rakastuneet Maanmiehen Ystävään, ettemme esim. Suomettaresta pitäneet sen suhteen mitään. Ensimmäisestä numerosta alkain muistan Suomettaren, vaan se oli mielestämme niin jokapäiväistä ja joutavaa. Ketä esim. hyödyttää nuot oman maan asiat ja paikkakunnalliset kuulumiset? Nehän ovat muka aivan tarpeettomia. Ja riita- ja väittelökirjoitukset, ketä ne hyödyttävät? Toisellaisia asioita Maanmiehen Ystävä juttelee, arvostelimme me, niin »viisaat» miehetkin. Vähitellen olin jo jotenkin Suomettareen perehtynyt, joka syntymästään saakka on uskollisesti minua seurannut, mutta kuitenkin olin jotenkin raskaalla mielellä, kun Maanmiehen Ystävä ilmoitti kuolemansa, vaikka selvästi jo huomasin, että se ei enää täyttänyt tarkoitustansa, eikä ollut semmoinen kuin alusta. Me emme vähääkään sitä tienneet silloin, että se oli Snellman, joka rupesi puolikuolleita lapsiansa Maanmiehen Ystävällä niin hellästi ruokkimaan. Lapset olivat nyt vähän varttuneet ja vaurastuneet, niille tarjottiin voimakkaampaa ruokaa, ne eivät vielä jaksaneet sitä sulattaa; siinä syy, jonkatähden emme tahtoneet mieltyä Suomettareen, Mehiläiseen j.n.e.
Omituinen oli se havainto eli keksintö, jonka olin keksivinäni syyksi sanomalehtien huononemiseen.