Minä olen syntynyt köyhistä vanhemmista, joilla ei ollut pienintäkään muuta omaisuutta kuin kätensä elättämään sitä monilukuista perhettä, jonka haltiaksi Jumala oli heidät asettanut. He tekivät työtä otsansa hiessä, täyttääksensä sitä pyhää kutsumusta, jonka kalleuden he hyvin käsittivät, ja elättääksensä niitä lapsia, jotka Jumala oli heille uskonut. He olivat hurskaita ja Jumalaa pelkääväisiä ihmisiä ja tekivät lastensa eteen työtä ilolla, eikä huokauksella; ja ensi alussa, kun lapset olivat pienet ja ajat hyvät, riitti työn-ansio elatukseksi ja vaatteeksi, mutta ajat muuttuu: lapset kasvoivat isommiksi ja monilukuisemmiksi, ja rupesivat aina enemmän tarvitsemaan toimeen tullakseen; hyvät vuodet loppuivat ja sijaan tuli katovuodet, ja niiden muassa köyhyys koko maakuntaan ja niin vanhemmillenikin, sillä samassa harveni työn-ansio ja työpalkat vähenivät; siihen tuli vielä lisäksi sairaus isälleni, ettei hän kyennyt työhön ollenkaan; äitini voimat eivät riittäneet sairaan hoitoon ja elatuksen hankkimiseen. Aina muistan sen ajan, jolloin joukossa seisoimme ja itkimme kuolemaisillaan olevan isämme vuoteen vieressä, ja jolloin hän puheli meille kuolemasta, tulevaisesta elämästä ja ihmisen velvollisuuksista Jumalaa ja ihmisiä kohtaan; ne opetukset eivät mene mielestäni, niin kauvan kuin elän.—

Niillä ajoin tulin ensikerran eläissäni tuntemaan minkälainen kurjuus on: toisen ihmisen huoneen nurkassa ruuatta ja vaatteetta, sairaan, puutosta kärsivän isänsä vuoteen vieressä—luulisin siinä oppivan ymmärtämään miksi neljännen rukouksen selityksessä Lutherus on jokapäiväisen leivän joukkoon lukenut: »hyvät kylämiehet». Sillä tunnenpa vielä nytkin, että jos ei armeliaat ihmiset olisi joutuneet apuumme, olisimme kaikin siihen nääntyneet.—Isäni ei kumminkaan kuollut siihen tautiin, vaan hän oli kauvan aikaa työhön kykenemätön, eikä ajat myös paranneet, ja puutteet kopisi kantapäillä. Eräänä iltana kuului vanhempaini keskenään puhelevan, ettei nyt ole muuta neuvoa kuin että joku lähtee kerjäämään, taikka muutoin kuolemme kaikin yhteen kokoon. Minä olin vanhin lapsijoukosta, sentähden älysin heti kelle se toimi osaksi tulee. Niinkuin ukon nuoli lensi se ajatus sydämeni läpi, että minun pitää kerjuulle.

Heti toisena päivänä rupesivat isä ja äiti kyynelsilmissä kertomaan minulle, miten oli tehtävä, korjaamaan rikkinäisiä vaateriepujani ja kenkiäni, ja niin toimittamaan minua matkalle.—Mikäpä muu oli neuvona, kun tuo henki on kaikille luoduille niin rakas.—Seuraavana aamuna lähti isä minua viemään likimäiseen kylään, jolloin itkin koko välin, ja jolloin isäni muistutti ja puheli minulle, kuinka tuli olla nöyrä kaikkia ihmisiä kohtaan, ja, jos ihmiset johonkin asiaan vaativat, tehdä sitä mielellänsä mitä saattaa, niin he antavat kernaammasti leipäpalansa. Isäni oli sekä asian laadusta että antamista neuvoistansa niin liikutettuna, ettei saattanut, kyyneltensä tähden, seurata minua ensimmäiseen taloon asti, vaan pyysi erästä matkamiestä viemään minut talon kohdalle. Tämä sen lupasi tehdä, ja veikin minun talon likelle joen jäälle—sillä talvi oli—ja heitti siihen, josta omin neuvoineni menin likimäiseen taloon. Sinne päästyäni rupesin miettimään nykyistä tilaani ja tulin havaitsemaan, kuinka paljo silloin on kadotettu, kun köyhäkin koti kadotetaan. Silloin tulin havaitsemaan, ettei nyt enää olekaan isän ja äitin hellä käsi ja ääni minua vaalimassa, vaan nyt pitää vieraalta pyytää armoleipää! Voi kuinka onnellisilta silmissäni näyttivät talollisten lapset, jotka huoletonna, keltään pyytämättä, menivät pöydän tykö, väänsivät leipäkannikat käsiinsä ja rupesivat, lakki päässä, kiittämättä, syömään, ja tätä tehdessä useinkin pitivät sopimatonta menoa, varsinkin tuon »kerjäläis-pojan» kanssa, joka tuolla nurkassa nälillään kykki. Näitä ajatellessani murtui mieleni itkuksi asti, vaikka ei kukaan tehnyt minulle vastahakoisuutta, sillä mitä talon lapset tekivät kerjäläispojalle, sehän oli tavallista, ja minä pidin sen välttämättömänä kohtaloni seurauksena. Sydäntäni keventääkseni menin porstuaan itkemään, tehden sitä kumminkin niin salaa, ettei sitä kukaan olisi nähnyt. Niin oli sydämeni täysi, että kukatiesi itkisin vielä nytkin yhtä menoa, jos ei ihmisrakas talon emäntä olisi tullut ja moneen kertaan kysyttyään syytä itkuhuni saanut minulta viimein sitä vastausta: »kun pitää kerjäämän». Hyvänsävyinen emäntä koki lohdutella minua ja sanoi: »älä ole milläsikään, ole meillä nyt yötä, minä annan ruokaa, eikä ihmiset ole sulle pahoja; tietäväthän he, ettei isäs eikä äitis ole laiskoja, vaan eivät voi elättää paljoja lapsiansa, nyt varsinkaan kun isäs on sairastunut». Emännän puhe lohdutti minua niin paljon, että palasin tupaan, jossa iloinen takkavalkea palaa rätisi, ja iloiset ihmiset tekivät käsitöitään sen ääressä ja kertoivat matkamiesten kanssa kertomuksiansa. Muun muassa juteltiin siellä kummitusjuttuja, jotka näyttivät hyvin miellyttävän kuulijoita.

Minä istuin pimeässä nurkassa, josta voin nähdä ja kuulla kaikki; kummitusjutut eivät minua yhtään miellyttäneet, sillä olin saanut lukea erään isännän tykönä vanhasta Oulun Viikko-Sanomain vuosikerrasta kertomuksen: »Akat vähästä hätäilevät, uroot vaaran unhottavat», ja se oli niin paljon valaissut ymmärrystäni, että osasin heidän kummitusjuttunsa katsoa ylön. Alapajulla kun olin, en rohjennut heidän mietteitänsä suorastansa tyhjäksi tehdä, vaan ilmoitin että minäkin osaisin yhden kertomuksen, jos he suvaitsisivat sitä kuulla. »Puhu, puhu», kuului heti eräs ääni joukosta, »kerjäläispojat osaavat useinkin satuja». Tämä viimeinen lause tuntui jokseenkin alentavaiselta, mutta mitäpä autti, olinhan kerjäläispoika, kuin olinkin. Heleällä lapsen äänellä rupesin pimeästä nurkastani kertomaan vasta saatua aarrettani; se ei ollut jokapäiväisiä kertomuksia; siinä tuli esille kuningasta, hänen korkeaa virkamiestänsä, pappia renkeinensä, linnoja, kummituksia, väärän rahan tekijöitä ja lopussa heissäkin, vaikka niin törkeissä lain rikkojissa, totuuden valoa j.n.e. Se teki kuulijoissa vaikutuksen: kirveet lakkasivat kapsahtelemasta, rukit surisemasta, kartat raasimasta, ja jokainen kuunteli uteliaasti: mikä kertomukseen lopuksi tulisi. Kertomuksen päätyttyä huudahti talon isäntä innokkaasti: »mutta tuosta pojasta tulee joko iso herra, taikka suuri narri, sillä hänellä on hyvät lahjat ja muisto niin kuin vanhalla konilla». Mutta tuo propheetallinen ennustus ei ole toteuutunut kumminkaan päin, sillä minusta ei ole tullut isoa eikä pientä herraa, eikä ainakaan suurta narriakaan, sillä vanhempani valvoivat kasvatustani ja katsoivat aina, ettei minuun olisi päässyt juurtumaan pahoja, rivoja tapoja, niinkuin valhetta, varkautta, panettelemista j.n.e. Esimerkiksi en saanut koskaan tuoda kotia, tienistillänikään saatuja kalujani, niin kuin vyönlukkoja, solkia, nappeja j.n.e., ettei aina pitänyt tehdä tiliä vanhemmilleni: mistä, keltä ja miten olin ne saanut, jota ei ollutkaan vaikea tehdä, kun oli pahaisna paitaressuna oppinut totuutta arvossa pitämään.—Asian selvitykseksi mainitsen sivumennen—vaikka ei se kuulu tähän jaksoon—kuinka tarkkaa kasvatukseni oli. Olin silloin vanhempaini tykönä, ja erään talon tytön kanssa paimentamassa lehmäkarjaa. Meillä oli eväänä voita pikkuisessa »karjarasiassa», leipää, ja särvinnä pari pulloa maitoa, joista toinen oli minun. Tulipa meidän tykömme eräs poika ja pyysi maitoa juoda. Luultavasti minä en suostunut antamaan evästäni hänelle. Silloin poika, jonka nimi oli Volmar, rupesi lakkaristaan vetelemään lankaan pujoteltuja nappikimppuja, yhden toisensa perästä, ja lupasi antaa minulle nappeja, jos antaisin hänelle maitoa. Minulla ei ollut ennen ikään ollut kaupan kalua, ja voitto kiihoitti kauppaan; ruvettiin siis rasian kannella mittaamaan maitoa pullosta ja niin sain häneltä toista tusinaa kirkkaita nappeja. Minä en koskaan ennen ollut saanut olla niin ison tavaraston haltijana ja siitä ilosta näytin heti kotia päästyäni tavarani vanhemmilleni, mutta minulle tuli niistä niin tiheä tili, että ennenkuin sain tavarani omistus-oikeuden oikein uskottavalle kannalle, sain käydä noutamassa mainitun talon tytön todistajaksi asiassa, joka todisti, että olin napit saanut »Volmarilta» rehellisellä maito-kaupalla; sitten pääsin rauhaan. Siitä asti olen aina arvossa pitänyt vanhempaini tarkkaa kasvatusta; sillä kohta jälkeen tuli tieto, että Volmar olikin napit varastanut, ja epäilemättä olisin syyttömästi tullut varkaaksi, jos eivät vanhempani olisi niin tarkoin valvoneet tavarani omistus-oikeutta, ja jos ei kaupassani olisi ollut vierasta miestä. Siitä tapauksesta opin koko elämäni ajaksi, etten siitä myöten ole koskaan oudolta ostanut mitään, jos ei ole ollut vieraita miehiä.

Kah kuinka ihminen on hajamielinen! Pitihän puhuani ensimmäisestä yöpaikastani kerjuureisulla, ja nyt olen mennyt kaikenni pois aineestani!

»Enkö minä sitä sanonut, että kerjäläispojat osaavat satuja puhua», sanoi muuan, ikäänkuin kerskataksensa oikeasta ennustuksestansa.— »Mutta se ei ollutkaan satu» sanoi toinen kuulija, »mistä olet tuon kertomuksen kuullut?» kysyi hän sitten minulta.—»Olen sen lukenut», vastasin minä.—»Lukenut! mistä?» oli usea kummasteva ja kysyvä ääni.— »Kiviojan Esa isännällä on semmoinen kirja, jossa ei yksi asia ole järkiään loppuun astikka, vaan ennenkuin pitkät asiat loppuivat, oli jo muitakin lyhyempiä asioita välissä, ja aina kun asia katkesi, oli alla: 'lisää toisten', selvitin minä toimessani».—»Mikä sen kirjan nimi oli?» kysäisi muuan.—»Sen oli joka toisessa lehdessä nimenä: 'Oulun Viikko-Sanomia', ja ettepä usko kuinka paljo siinä oli hupaista lukemista», selvitin minä, kun en paremmin ymmärtänyt vielä sanomalehtien järjestystä.—»Ne ovat aviisuja», sanoi muuan.—»Mitenkä sen saisi sieltä lainaan?» kysyi taas joku.—»Kaikkiapa lainaan haetaankin, eihän aviisuissa ole muuta kuin loruja; parempi kun lukee Jumalan sanaa», sanoi taas joku joukosta.

Kun minä kuulin että sitä minun hyvää kirjaani haluttiin lainaan, tarjosin minä kohta itseäni sen hankkijaksi ja juoksin päätäsuoraan hengestyksissä Kiviojan Esa isännän tykö. Hän oli takkavalkean ääressä juuri lukemassa mainituista sanomista: »kuinka kaunis ja kestävä punamaali saadaan huoneitten ulkoseiniin;» tilaisuus näytti erittäin lupaavalta. Minä en oikein tohtinut hengittääkään, paljaasta kunnioituksesta niin viisasta miestä kohtaan, joka omisti semmoiset tietoaarteet, odotin vaan milloin hän lopettaisi tieteilemisensä. Sen tehtyä lähenin minä ujosti isäntää ja pyysin »sitä kirjaa» lainaan.— »Etkö sinä ole kerjuulla? Miten minä sinulle kirjani lainaisin?» lausui isäntä.

»Nikkilän pojat pyysivät sitä lainaan», selitin minä.

»Sinnehän minä annan ne revittäville», sanoi isäntä, löi »kirjansa» kiinni, painoi lakin paremmin kallelleen päähänsä, puhaltaa tuhahutti nokkaansa, niin kuin tapansa oli, nousi ylös ja meni kaappinsa luo, otti avaimet, aukaisi kaappinsa ja paiskasi, että moksahti, »aviisunsa» sinne, pani kaappinsa lukkoon, otti avaimen pois suulta ja niin oli päätös tehty. Minä palasin hyvin alakuloisena ja puoletonna yöpaikkaani takaisin, jossa surumielin kerroin, että: Kiviojan Esa isäntä ei antanutkaan »kirjaansa» lainaan.—

Iltasen saatuani menin matkamiesten kanssa saunaan maata, ja taas rupesi sama katkeruus, kuin alussakin, valloittamaan mieltäni, kun mä mietin tilaani. Viimein valloitti minun uni, joka on niin tasapuolinen, kuin kuolemakin, niin köyhille kuin rikkaillekin, mutta molemmille rakkaampi kuin jälkimäinen. Nukkuissani näin unta: minä olin olevinani isäntänä ja kylvävinäni siementä suurella vainiolla omaan peltooni, joka oli hyvässä voimassa ja järjestyksessä. Herättyäni tuntui uneni jotenkin lohdulliselta, ja ajattelin: »Kävisköhän niin, että olisin maailmassa vielä isäntänä?»—Kukas ei tulevaisuuttansa mielihyvällä toivoisi hyväksi?—Aamulla nousivat matkamiehet niin kuin talon väkikin ylös, ja matkamiehet hankkivat lähtöänsä. Yksi matkustaja oli yön tienoona kadottanut kintaansa, ja niitä haki sekä talon väki että matkamiehet, eikä niitä löytänyt kukaan. Viimein minä satuin havaitsemaan, että kadonneet kintaat olivat erään kakluunin takana puitten alla. Niinkuin olisin suurenkin aarteen löytänyt, sieppasin minä kintaat, ja juoksutin ne kaipaavalle matkamiehelle. Minä toivoin että hän olisi ainakin hyvästynyt, kun sai kintaansa, mutta sen sijaan että hän sen olisi tehnyt, löi hän niin kovasti minua kasvoille, että lensin kintaineni päivineni toiseen seinään, ja alkoi veri purskua suun, sieraimen kautta. Sitä tehdessään kirosi hän kauheasti, että »tuo kerjäläispoika, sen vietävä, oli varastanut minun kintaani». Minun tapasi paikalla valtava itku, joka onkin ainoa turva vähäväkiselle, syyttömästi vääryyttä kärsivälle. Kaikki läsnä olevat, sekä talonväki että matkamiehet, kauhistuivat hänen tekoon, ja rupesivat minun puolestani vaatimaan häneltä hyvitystä, sillä tavalla, että hän maksaisi minulle jotain, kun hän oli niin hävitön ja löi minua niin kovasti siitä hyvästä työstä, että minä hänen kadonneet kintaansa löysin. Mies oli pahemmassa kuin pulassa raivostuneen joukon keskellä, mutta ei ruvennut mihinkään maksoon—lieneekö ollut millä maksaakaan— vetäysi takaperin vaan ovelle, hyppäsi ulos, siellä rekeensä, löi ruoskalla hevostaan ja niin meni. Sen tapahduttua rupesivat talonväki ja matkamiehet kokoilemaan minulle muutamia vaskirahoja ja antoivat eväsleivistään minulle useoita leivän puoliskoita, osoittaaksensa sillä, etteivät he suostuneet tuon miehen ilkitekoon. Nämät lahjat tuntuivat minusta jonkunlaiselta, mutta liika kalliisti ostetulta hyvitykseltä; lyönti se olisi mennyt lyöntinäkin, mutta syyttömästi varkaaksi soimaaminen, se oli mielestä menemätön. Siitä opin sen, etten ketään ihmistä, olipa se sitten kuka tahansa, ole syyttänyt varkaaksi, vaikka asia todeltakin näyttäisi, ennenkuin se on todistettu.