Samana päivänä, kun lähdin siitä talosta, tapasin kaksi muuta tuttua kerjäläis-poikaa, joka oli olevinaan koko lohdutus minulle, kun muitakin oli samassa kadotuksessa; päätettiin siis lähteä yksissä neuvoin onneansa koettelemaan. Mutta pian havaitsin ettei tämä uusi kumppanius ollutkaan minulle miksikään hyödyksi. He olivat tottuneet valehtelemaan ja näpistelemään, ja jos minä heitä siitä muistutin, sain kohta korvilleni. Taloissa kun oltiin, ja kun meitä käskettiin johonkin asiaan, lykkäsivät he tavallisesti aina asian teon minun niskoilleni, sanoen silloin aina minua vahvimmaksi; mutta kun oltiin itseksemme, silloin he antoivat minun tuta, että olin kehnoin. Ei tuntenut hauskalta sekään. Kerran kävi niin, että meitä ajettiin takaa varkauden tähden, ja takaa-ajajat löysivät piippunsa toverieni lakkareista! Siinä täytyi minunkin, vaikka olin asiasta tietämätön, seisoa syynin alla, niinkuin kaakkiin tuomitun, ja piipun löydyttyä—vaikka se ei häävi ollut, vaan piippu se kumminkin oli—ottaa korvilleni niinkuin toistenkin. Kuinkas muutoin: olimmehan me kerjäläispoikia ja vielä varkaitakin, mitäpä me olimme yksi toistansa parempia—saada meidän kaikkein piti!—Kun tämä uusi seurue tuntui niin hankalasti rupeavan vaikuttamaan vastaisiin toimiini, päätin erauta koko »kumppaljuunista». Kun taloudessamme ei ollut mitään jakamista, sillä itsekullakin oli tavaransa omassa pussissaan, erkausin heistä ilman keskustelutta, siten että lähdin erihaaralle heidän tietämättänsä. Nyt kyllä loppuivat ilkeydet vähemmälle, mutta taas rupesi tilani minua kovin surettamaan. Näin mennessäni talosta taloon, pyytäen armoleipää, tapasi minun eräänä päivänä erin-omainen murhe, joka ei haihtunut millään tavoin. Aina vaan kohosi rinnassani itsearvoni tunto siinä muodossa, että jos pääsisin jotenkin siihen tilaan, että saattaisin omalla työlläni ansaita elatukseni, eikä tarvitseisi kuulla kerjäläispojan nimeä ja kärsiä niin paljon syytöntä sortoa ja pilkkaa!—juuri näitä miettimässä ollessani, tuli samaan taloon vanhempiani likellä asuva köyhä akka, elatuksen hankkimisessa hänkin. Heti kun näin hänen, valtasi murhe niin mieleni, etten voinut enää itseäni pidättää, vaan puhkesin itkuun, jota salatakseni kytäisin taas porstuan oven taa ja vedin oven eteeni, ettei minua olisi kukaan nähnyt. Siellä annoin kyynelteni vapaasti vuotaa, keventääkseni sydäntäni.
Mutta alin-omainen niiskutukseni ei antanutkaan olla minun salassa, vaan ilmoitti ihmisille, että porstuan oven takana on olento, jolla ei liene asiat—ainakaan omasta mielestänsä—oikeassa. Yksi ja toinen tuli minulta kyselemään, mikä minua vaivasi, ja oliko kukaan tehnyt minulle pahaa? Siinä talossa ei minulle ensinkään tehty pahaa, päinvastoin olivat he hyviä ja sääliviä ihmisiä, mutta ei sekään auttanut; kaikki eivät olleet niin. Minä en saattanut itkultani vastata kyselijöille mitään, niin oli sydämeni täysi. Viimein tuli ennen mainittu köyhä akkakin kyselemään syytä itkuuni, jolle suurella vaivalla ja änkäämällä sain sanotuksi taas ne kurjuutta sisältävät sanat: »kun pitää kerjätä». Minä en saattanut hänelle olla selvittämättä suruni syytä, hänelle, joka oli minussa surua kiihoittanut ja joka oli minusta kaikkein paras ihminen tällä kerralla. Kun hän sen kuuli, sanoi hän: »tuo poikaraukka kuolee tänne surusta ja ikävästä; lähde minun kanssani, minä vien sinun vanhempaisi tykö vielä tänä iltana».—Eivät kenenkään kuoleman-alaisen sanat liene soineet paremmalta yhdellekään murheelliselle sielulle, kuin sen köyhän akan sanat soivat minulle. »Olihan nyt toivoa päästä kotia—vanhempain luokse, joilla ei liene paljon minulle antamista eineeksi; vaan sen enempi oli heillä antaa sitä, mitä vanhemman sydän kätkee. Onhan vanhempain koti vissisti se paikka, jossa ei luulla minua 'varkaaksi', sillä he ovat minun opettaneet sitä välttämään, ja he ovat minun koetelleet, voipihan sen uskoa, että he pitävät minun rehellisenä lapsenaan. Missä olisi maailmassa heidän vertaansa?» Nämät ajatukset lensivät nopeasti pääni ympäri, ja pian oli suru haihtunut. Lähdin siis mainitun akan kanssa kotia koti. Yhtäkaikki peloitti minua mennessäni: »Jos ei olisikaan paremmasti asiat vanhemmillani kuin lähteissäkään, niin olisi sama leikki edessä.—Mutta vähä lukua, ei nyt saa ajatuksia niin pitkälle päästää, saanhan ainakin olla yötä rakasten vanhempaini luona, ja se kannattaa».—Ilta ja koti lähenivät. Tykyttävin sydämin lähenin huonetta, jossa vanhempaini asuivat. Sieltä näkyi valkea, olivathan siis kotona. Astuin sisälle: isä oli pärevalkean ääressä, puhdetöikseen kutomassa seulanpohjaa, ansaitaksensa silläkin jotain; äitini kehräsi kylän kehruuksia. Heti kun havaitsivat minun, ihastuivat he, että tulin kotiin. He sanoivat kovin murehtineensa minua, kun tiesivät kuinka vastenmielistä minusta kerjuu oli; se kuului joltakin. Äiti tuli heti riisumaan vaateriepujani ja kylmettyneitä kenkäresujani päältäni, toimitti minua lämmittelemään, ja kyseli matkani kuulumisia. Itku silmissä kerroin minä hyvät ja huonot puolet. Silloin äiti sulki minut syliinsä ja sanoi: »Jumalan avulla ja kättemme työllä toivomme voivamme yksissä elää, jos ei lihavasti, niin kumminkin laillamme. Koetetaan yhdessä elää, ettei sinun tarvitse kärsiä niin paljon pahain ihmisten sortoa ja pilkkaa. Jos emme voi yhdessä kohden elää, voimmehan ainakin kuolla».—Se tuntui joltakin. Koti olikin rikastunut sillä aikaa, kun olin kerjuulla. Siihen aikaan oli vielä kotitarpeen viinanpoltto voimassa, ja sitä koettiin polttaa uskolti, katsomatta oliko siihen varoja taikka ei, ja silloinkin, vaikka kova köyhyys rasitti maakuntaa. Vanhempani olivat saaneet eräästä talosta rankinsakoja, ja siihen joitakuita kappoja oikeata viljaa höystöksi, ja niin olivat he leiponeet koko leipomuksen leipiä. Voi kuinka rikkaalta nyt näytti, kun oli omasta varasta koko vartaallinen leipiä; jos kohtakin rankinsakoisia, olivathan ne kumminkin aivan omia. Isä oli myös jo niin parantunut, että kykeni työhön, ja kulki eräälle talolle metsässä hakkaamassa. Isä oli metsäretkillään jolloinkin pannut ansoja moniaisiin katoksiin, ja juuri sinä iltana, kun minä kotia tulin, sattunut saamaan katoksestaan metson, joka maata pätkötti lattialla. Voi! Kenen oli parempi olla maailmassa, kuin minun silloin oli: vanhemmat olivat hyvät ja rakkaat, leipiä oli orrella ja leivän särvintä lattialla, ja niin olivat huomisen päivän surut poistetut!
Muutoin alkoi nyt onni olla myötäisempi. Sen talon isäntä, jossa olimme huonemiehinä, pudotti seuraavana päivänä pappilan rautakangen joen pohjaan, avantoa avatessaan, eikä saatu sitä ylös, vaikka puoli päivää yritettiin. Isäntä sanoi viimein minulle, tarjotessani itseäni kankea ylös-ottamaan: »Jos vaan saat sen kangen ylös, niin saat vankan sangollisen potaattia».—Se oli minulle mieluinen sana, sillä minulla oli keino muka valmiiksi mietitty kangen ylössaamiseksi. Juoksin siis noutamaan pitkän saikaran, köyden ja kivimukulan, sidoin köyden toisen pään saikaran päähän kiinni, ja kivimukulan köyteen, parin sylen päähän saikaran päästä—sillä minulla oli salainen aavistus, että kanki oli pohjassa pystyssä—työnsin joen pohjaan sen saikaran pään, johon köysi oli sidottu, ja aloin sillä kiertää avannon kohtaa. Aikani kierrettyä rupesin junnaamaan ylös, ja hei!—kanki tuli ensikerralla ylös, ja potaattisanko oli minun. Hätäkö elää: leipää, lihaa ja potaatteja!
Vanhemmillani oli eläiminä moniaita lampaita. Näiden lampaitten elatusvaroja lisätäksensä, toi isä metsästä tullessansa useinkin nuoria haapoja, ja kuori niitä iltamilla hienoiksi siepaleiksi, joita lampaat söivät ahnaasti. Kerran niitä katsellessani, johtui mieleeni ruveta pukartamaan umpipuusta jotain pienen astian tapaista. Aikomisesta työhön, ja huomenna minulla oli pikkuinen kiulu. Ei se ollut juuri sievän näköinen, vaan sinne päin se kumminkin oli. Illalla saatin näyttää isälle, että minäkin olin jotakin tehnyt. Isä katseli teostani, ja sanoi: »rupea koittamaan työtäs siistimmäksi, tee niitä enempi ja vie pappilan lapsille sitten kaupaksi».—Minä ilolla lupasin koettaa. Huomenis-päivänä toi isä metsästä raaka-aineita nuorelle tehtailijallensa, ja minä rupesin innolla työhön, jossa isä ohjaili minua. Viikon päästä oli minulla valmisna koko joukko sieviä, umpipuusta tehtyjä, pieniä astioita, jotka hyvin sopivat lasten leikkikaluiksi. Oli lauvantaipäivä, ja pyhä uhkasi tulla leivätönnä perheeseen; mutta minulla oli kaupanhalua, läksin siis onneani koettelemaan pappilaan. Pappina oli silloin pitäjäässämme oikea köyhäin isä, yli koko maamme tunnettu Jonas Lagus. Menin lasten tykö ja esittelin asiaani. Lapset heti ihastuivat tuomiini kaluihin ja pyysivät vanhempiansa ostamaan niitä heille. Pastori kysyi: mitä minä tahtoisin —astioillani?—»Kun saisin vähän leipää ja kaloja, ei ole kotona ruokaa», vastasin minä.—Sen kuultuansa antoivat he minulle niin paljo leipiä, hyvän joukon silakoita ja palasen lihaa, etten saattanut niitä kantamalla viedä kotiini, vaan minun täytyi ottaa kelkka pappilasta lainaan. Päälliseksi pyysivät he että tekisin heille vielä paljon semmoisia pieniä talous-astioita ja muita leikkikaluja, sillä pastorilla oli paljo pieniä lapsia, ja että rupeaisin tuomaan heille lattiahakoja kahdesti viikossa, jonka pyynnön ilomielellä lupasin täyttää.
Ei kukaan liene iloisemmalla mielellä koskaan rientänyt kotiaan, kuin minä nyt riensin, kun tiesin keventäväni vanhempaini surun huomisesta päivästä. Kyllähän se tuntui mielessäni, etten ollut saanut kaikkea hyvyyttä ansioillani, vaan se kumminkin lohdutti mieltäni, etten ollut sitä suoraan kerjännyt. Vanhempani olivat ilosta tukehtua, kun näkivät mitä minä toin, ja kun kerroin kuinka minua pyydettiin tekemään vielä lisää astioita ja muita leikkikaluja, ja hankkimaan lattiahakoja, niin puhkesivat he kyynelsilmin kiittämään pappilan väkeä, ja minäkin sanon vielä nytkin: »Jumala heitä siunatkoon!»
Minä rupesin kohta työhön. Silloin alkoivat pappilan lapset saada pyttyjä, sankoja, kiuluja, korvoja, kirnuja, hevosia, lehmiä, lampaita j.n.e., niin että se ei ollut vähä, mitä yhä välistä vein pappilaan. Lattiahavoissa pidin myös pappilan pari vuotta, jotka piti talvella olla hienoista kuusen ja kesällä nuorista katajan havoista. Leikkikaluja tehdessäni vartuin aina paremmaksi käsistäni, ja rupesin tekemään isompiakin kaluja, niinkuin lusikoita, piippuja, jotka lakeerasin, rasioita, konseloita, hakasia, höylänpäitä, kuontalolapoja ym., jotka äiti kylillä vaihetteli ruokavärkkeihin ja niin sai niillä aina jotakin. Isä ja äiti tienasivat myös minkä voivat, ja niin elää kitkuteltiin, jos ei kaikesti juuri niin lihavastikaan, vaan kumminkin kerjäämättä.
Kertomuksestani olen kokonaan unhottanut, että lukemisestani vanhempani pitivät parhaan huolen. Jo aikaisin opettivat he minun kirjalle, ja vähän häpeissäni täytyy mainita, että olin viiden vuoden vanhana yhtäläinen lukija kuin nytkin. Aina muistan ensimmäisen kinkerimatkani omituisuutensa vuoksi. Kun pappi kirjoitti lukuani kirkon kirjaan, niin minä, hökäle kun olin, menin hänen olkansa ylitse katsomaan ja pyysin että hän opettaisi minut kirjoittamaan.—»No, minkätähden sinä kirjoittamaan opetteleisit?» kysyi pappi.—»Että mä papiksi pääsisin», oli vastaus.—»Minkätähden sinä papiksi tahtoisit?» oli taas kysymys.— »No, hei! kun ne hyvää syövät ja komeasti kävelevät», vastasin minä ällistymättä. Silloin valloitti nauru koko kinkeriväen.— Lukukinkereillä annettiin minulle pieniä kirjasia palkinnoksi hyvästä luvustani, josta toiset pojat minua vihasivat ja pilkkasivat, itse kun saivat toria, ja kutsuivat minua »maisteriksi.».
Minä olin aina rehellinen vanhemmilleni, enkä salannut heiltä mitään, vaikka miten olisi ollut asiat, josta myös sain pilkkaa kuulla. Kerran olin unohduttanut ulkolukuni, ja pappi käski sanoa äitille terveisiä, että: »Pekka on nyt mennyt laiskain luokkaan».—Kinkereiltä tultuani kysyi äiti: »Mitä sinne nyt kinkereille kuuluu?»—»Pastori käski sanoa teille terveisiä, että Pekka on nyt mennyt laiskain luokkaan», vastasin minä.—Voi kuin toiset lapset hulluttelivat ja pilkkasivat minua, kun minä muka en osannut omaa puoltanikaan pitää,—kummako se oli heille, kun olivat itse vilpillisiä! Eipä niistä tullutkaan yhdestäkään kunnollista ihmistä.
Kun kerran olen ruvennut kertomaan niistä oppilaitoksista, joita olen saanut nauttia, niin kerron perille asti. Ylempänä mainittu pastori oli kotonansa pitänyt, joku aika takaperin, vapaehtoista koulua, jossa muun muassa oli kylän nuorukaisille opettanut kirjoitusta ja luvunlaskua. Se oli nostanut semmoisen opinhalun seurakunnan nuorukaisissa, ettei heidän joukossaan kuulunut muutakuin: »2 kertaa 2 on neljä, 7 kertaa 7 on 49», ja »pitääkö tuossa sanassa kirjoittaa kova vai pehmeä 'tee'?» j.n.e. Toistensa kirjoitusvihkoja muka tarkasteltiin sekä kauno- että oikokirjoituksen suhteen, ja toiset oikoivat toistensa vikoja, sillä koulu oli loppunut jo pari vuotta sitten. Taulu ja kirjoitusvärkit oli melkein joka lapsella, ja metsäteitten varret olivat talvella kirjoitetut täpitäyteen, että ne olivat niinkuin haravoidut; oppilaat olivat niihin risun nokalla kirjoittaneet mielilauseitansa, jotka kaikki eivät tainneet olla juuri niin siveelliseltä pohjalta kotoisin. Se oli laaja koulu se; olihan siinä vapaat kirjoitus-aineet, vapaa paperi ja kynä, josta ei tarvinnut köyhemmänkään mitään maksaa, ja vielä siitäkin oli se merkillinen, että paperi tavan takaa uudistui aivan entisen veroiseksi, sopihan siihen, hevosta ajaissa, koetella. Mitäpä siitä jos hevonen kuormansa kanssa jättikin, oltiinhan nuoret ja juostiin jälkiin; sen paremmin posket punoittivat.—Semmoinen koulu se oli.—
Ennenkuin menen edemmäksi kertomuksessani, mainitsen sivumennen, mitä sellainen koulu on vaikuttanut. Aikoina vielä, joilta kertomus on, ei pidetty yhtään kalukirjoitusta, ei ainoataan huutokauppaa eikä muita kirjallisia toimia oman pitäjään suomalaisilla asukkailla, vaan ne työt toimitti kaikki toisessa pitäjäässä asuva nimismies isosta palkasta, sillä hän otti kalukirjoituksesta ja huutokaupoista sadan ja neljänkymmenen markan vaiheille, kuinka asia oli; maan kauppakirjoista 2 markkaa 40 penniä j.n.e. Nyt on jo pari vuosikymmentä oman kunnan miehet tehneet edelliset työt kolmen ja kahden kymmenen markan vaiheella, ja jälkimäiset 50 pennillä, eikä ole sitten herrasmiestä niissä toimissa nähty, sillä kirjoitusmiehiä on kunnassa kosolta. Silläkin tavoin on jo semmoisestakin koulusta ollut kymmenientuhansien markkojen voitto pitäjäällemme, lukematta mitä se muutoin on kansallishenkeen vaikuttanut, vaikka melkein yleiseen vielä tahdotaan kovin peljätä »puoliherroiksi» tulemista, väittäin, ettei »talonpoika tarvitse mitään oppia», jonka mielilauseen pohjalla vastustetaan kansakouluja ja muita oppilaitoksia.—