Siinä talossa, missä vanhempani olivat huonemiehinä, oli poika, joka oli parhaita edellä mainitun koulun oppilaisista. Sille sanoi isäni eräänä iltana: »kun opetat, Junnu, tuon meidän pojan kirjoittamaan, niin minä maksan sinulle puolen riksiä».—Junnu ihastui heti niin isosta tarjoituksesta ja kysyi innokkaasti: »annatteko todella?» Isäni vastasi: »heti kun poika kirjoittaa luettavaa kirjoitusta, saat sen, jonka olen luvannut». Hei kuinka ne keskustelut miellyttivät minua: »nythän saan opetella kirjoittamaan, niin kuin toisetkin pojat, ja kukatiesi saan minäkin vielä ansaita puolen riksiä kirjoituksellani!»— Se yö ei tahtonut loppua milloinkaan, niin pitkä oli se mielestäni, sillä aamullahan jo sai koettaa. Voi kuinka se tuntui hyvin käyvän laatuun!—eihän siinä ollut muuta kuin kynällä ja läkillä teki paperille koukeroita, niin—mutta oi! pitihän se tulla semmoista, että sitä saattoivat muutkin lukea, se minua huolestutti!—Kun aamu tuli, ruvettiin työhön. Ensimmäiseksi läksyksi tehtiin isot ja pienet aakkoset, ja yksikkönumerot nimisanojen kanssa, siinähän oli kylläksi. Minä tein ahneesti päivän työtä ja illalla menin saaliini kanssa opettajani tykö, näyttämään työni hyvyyttä.—»Voi kuinka olet tehnyt rumia», sanoi opettaja. »Ja iso koo ja ärrä ovat aina tehdyt väärinpäin», lisäsi hän, »ja numeroissa ovat: kakkonen ylön-alaisiaan, viitonen ja seitseminen nurinpäin; koeta vasta tehdä kirjaimet kauneimpia ja kaikki oikein päin», muistutti opettaja.—»No sepä nyt on kumma», ajattelin minä, kun ei ne tulleet kelvollisia, ja niin tarkasti kun minä niitä koin tehdä!»—Toisena iltana menin taas opettajan tykö työni kanssa, ja opettaja sanoi että kirjaimet ja numerot olivat nyt kaikki oikein päin ja paljon paremmat kuin eiliset; se tuntui hyvältä. Minä kysyin nyt opettajalta: »miksi pidetään kaksi peetä ja kaksi teetä ja koota?»—»Siksi niitä kutakin pidetään kaksi, että herrat pitävät toisia ja talonpojat toisia kirjaimia», selitti opettajani toimessaan. Luultavasti teki opettajani selvityksensä semmoiseksi siitä syystä, kun ei itsekään tiennyt asiata paremmin, vaan pitäähän opettajan selvittää oppilaisensa kysymykset—kuinkas muuten! Selvitys ei tyydyttänyt minua. »Miksi herroilla pitää olla erilaiset kirjaimet kuin muilla?» kysäisin taas.—»No etkö sinä näe, että herrat ovat muutenkin erilaisia kuin muut ihmiset? Niillä on helpommat päivät, parempi ruoka, paremmat vaatteet, ja päälliseksi ovat he oppineita», selvitti taas opettajani, ja se selvitys riitti. Olinhan omin silmin nähnyt kuinka suuri väli oli esimerkiksi oman perheeni ja herrasperheitten elämän välillä, ja minua oikein hävetti kun meninkään kysymään semmoisia asioita, joiden olisi pitänyt olla itsestänsäkin selvät. Tosin vielä yritti mieleeni tulemaan semmoisia kysymyksiä kuin: »kun kerran herroilla on joitakuita eri kirjaimia, miksi ei heillä sitten ole kaikki erilaisia?»—vaan ei nämät epäiltävät kysymykset saaneet kauvan sijaansa, sillä opettajani oli antanut selvityksen ja sitä on uskominen, kuinkas muuten!
Tätä seikkaa olen monasti ajatellut ijällisempänäkin, ja olen aina tullut siihen päätökseen, että jos opettajani olisi ollut oppineempi, niin olisin kaiketi tullut paremmaksi oikokirjoituksessa kuin olen, ja että opettajaksi pitäisi aina valita, olkoon koulun kuinka halpainen tahi ylhäinen tahansa, niin oppineita opettajia kuin suinkin mahdollista, sillä »kuinka taitaa sokea sokeata taluttaa?»
Niin, kumminkin opettelin kirjoittamaan, ja kuukauden päästä voin vanhemmilleni näyttää omakätisesti kirjoitetun nimeni paperilla, josta vanhempani suuresti ihastuivat, ja Junnu sai puolenriksiänsä. Semmoinen se oli se kouluni, jossa en juuri hääviksi tullut, mutta kumminkin olin nyt jo, en ainoastaan luku-, mutta myös kirjoitus-mieskin, ja nyt olivat lumihanki ja kirjankannet hädässä. Vanhempani eivät ymmärtäneet kieltää minua sotkemasta kirjan kansia, sillä olihan se heille iloinen asia, kun heillä oli niin oppinut poika, joka kirjoitteli kirjan kansiin. Vielä nytkin näkyy kirjain kansissa niitä sotkuja, jotka eivät suinkaan kiitä tekijäänsä.—Semmoisen kustannuksen minun isäni teki minua kouluttaissaan, mutta sen luulen olleen ainakin yhtä ison, kuin köyhän lesken »ropon» panon uhriarkkuun, sillä isäni ei suinkaan maksanut puoltariksiään siitä mitä hänellä liiaksi oli. Ja jos kohta kouluni ei ollut sen pätevämpi, ja jos en siellä sen paremmaksi tullut, niin opin kumminkin siellä jotain, jota eivät kaikki muut kansalaiseni olekaan saaneet oppia, nimittäin kirjoittamaan.
Lapsuuteni aikana oli minulla kerta vielä kova koetus, joka ei mene mielestäni niin kauvan kuin elän. Minä olin poissa vanhempaini tyköä koko talvikauden, eräässä talossa hevosta toisen jälkiin ajamassa, ansaitakseni sillä tavoin ruokani. Se talo oli niin lähellä vanhempani majapaikkaa, että kuljin heidän tykönänsä yötä.—Olin silloin 12 vuotta vanha. Erään kerran oli häät ylipäässä pitäjäästä, ja sen talon tytär, jossa olin hevospoikana, oli myös häihin kutsuttu. Hänellä oli kyytimiehenä nuori aikamies, erään talon poika. Häiden loputtua kun he myöhään illalla tulivat kotia, ei kyytimiestä päästetty yötävasten pois talosta.
Minä, joka olin talon »asiapoika», päästin vieraan hevosen, panin sen talliin, syötin, juotin sen hyväksi, jos hyväksi, korjasin värkit ja reen hyvään talteen, jonka tehtyä sain iltaseni ja menin kotia hyvällä omallatunnolla, niinkuin ainakin. Aamulla aikaisin tulivat mainittu kyytimies ja talon renki vanhempani tykö, ja sanoivat että minä illalla olin varastanut kyytimiehen siloista avaimen—hänen hevosellansa oli talvisilat—ja pyysivät hyvin laupiaasti, että minä antaisin hyvällä pois silain avaimen, niin silloin ei muka seuraisi mitään pahempaa. Minä olin niinkuin ukkosen iskemä, niin hämmästyin minä tuosta äkillisestä ja kunniaa loukkaavasta syytöksestä. Tietysti minä hyvin punastelinkin, jota usein pidetään varmana syyllisyyden merkkinä, mutta tällä kerralla se oli ainakin petollinen: saattaahan kunniallinen ihminen punastua paljaasta raa'asta syytöksestä, olematta silti viallinen.
Minä en voinut muuta lausua puolustuksekseni kuin: »en minä ole sitä ottanut». Mutta se ei tyydyttänyt päällekantajaa. »Näkeehän sen, koska niin punastelit ja hätäilet, että sinulla se on silain avain, ja eihän se mihin ole joutunut, sinä kun illalla korjasit hevosen värkit. Laita vaan avain kiiruusti tänne, taikka…», kuului päällekanne, niinkuin ukkosen jyrinä.—»En ikänä minä ole tavannut pojassa sitä vilppiä, sillä me olemme pienestä pitäin opettaneet häntä pitämään toisen omaa pyhänä», sanoi äitini.
»Haa, sinä puolustat varasta ja vahvistat sitä vielä sikiössäs lujemmaksi; kyllä sen vielä näet kun varsasi paalussa riippuu; parempi olisi jos ottaisit häntä niskasta kiinni ja antaisit selkään oikein oikeasta kädestä, koska ei hän muuten tunnusta, taikka jos et sinä sitä tee, niin kyllä minä sen seljän kypsytän», sanoi taas päällekantaja.— Se loukkasi äitini kunniantuntoa. Hän meni ulos ja toi tullessaan tyven puolen perävitsasta, sieppasi minun niskasta kiinni ja löi kerran selkääni ja kysyi: »oletko sinä ottanut sen avaimen? tunnusta paikalla, taikka minä muokkaan sinun niin, ettet paikalta pääse, tunnusta heti», ja häristeli kepillänsä.—Sitä tuskaa ei arvaa kukaan muut kuin kokenut, joka minulla silloin oli: karkea, raaka, kunniata loukkaava, syytön syytös niin rumasta rikoksesta kuin varkaus, mursi kovin sieluani ja päälliseksi oli vielä ruumiillinen kipu tarjolla. »Voi äitikulta!» sanoin minä, »enhän koskaan ennenkään ole varastanut, enkä nytkään; miten minä tunnustan itseni syypääksi rikokseen, jota en ole tehnyt, ja kuinka annan takaisin sen, jota en ole ottanut? Vaikka hengen ottaisitte paikalla, niin en voi toisin tehdä; tässä minä olen, tehkää minulle miten tahdotte».—Äiti ei lyönyt muuta kuin sen yhden kerran. Hän nakkasi kourastansa vitsan pois ja päästi irti minun sen kuultuansa ja sanoi: »En suinkaan minä rupea lastani vaivaiseksi pieksämään tuommoisten todistusten nojalla. Minä en ole ikään varasta puoltanut, niinkuin sinä syytät; laita vaan tukevammat todistukset syytökseesi ja sinä näet etten silloin jätä rankaisematta, ja toivon että jättäisit meidät rauhaan, sillä jo nyt on kylläksi».—»Älkää huoliko sen kappaleet, kyllä minulla on vielä parempiakin keinoja, koska te ette oikeata tottele; minä käyn tulevana yönä Kiiskin Pekan kanssa kirkkomaassa niin saatte nähdä mitä siitä seuraa: onko sitten parempi tuoda varastettu kalu takaisin, kaikkein kivien ja puiden lyödessä, ja jäädä sitten ijäksensä kuoleskelevaiseksi?» uhkaili päällekantaja.—Äiti rupesi häntä pilkkailemaan: »käy, käy vaan, vaikka kävisit karjamaassa, oletpa, raukka, hyvin typerä, kun kehtaat tuommoisia puhua; kyllä minäkin koen olla apuna, että poika pääsee hyppyyn kun tarvis tulee», sanoi äiti.—Lapsellinen kuin olin ja vähän taika-uskoisen pelon alla, kysäisin minä: »tekeekö ne syyttömälle mitään?»—»Ei ne syyttömälle mitään tee», vastasi päällekantaja.—Se sanoma helpoitti sydäntäni, niinkuin raskas kuorma olisi pudonnut pois päältäni, ja minä sanoin iloissani pilkallisesti: »kyllä minä koen maata yötäpäivää vaate päällä, että olisin valmis lähtemään hyppyyn, kun tarvis tulee».—»Älä ylpeile, p——le», lausui päällekantaja, ja sillä hyvästijätöllä meni hän pois. Jälistäpäin kuulin että todellakin he olivat kontanneet kirkkomaassa, sillä kansa oli silloin vielä kotipitäjäässäni, paremman valistuksen puutteessa, peräti taika-uskoinen, joka kuitenkin on nyt jo niin hälvennyt, että jos jossakussa havaitaan vihjauskaan sinnepäin, niin hän joutuu kohta yleisen pilkan esineeksi. Summa vaan on koko siitä tenhokonstista, ettei ole sen koemmin näkynyt koko »konninkaisia» eikä »männinkäisiä», enkä ole tullut »kuoleskelevaiseksi», vaan kuolevaiseksi kyllä jäin sen tapauksen perästä, niin kuin siihenkin asti olin ollut.
Olen usein miehenä ollessanikin muistanut sitä asiata, ja minua on kummastuttanut, kun ihmisen kunnia ja terveyskin pannaan alttiiksi, ja niin siveyttä loukkaavaa meteliä saatetaan pitää niin vähäpätöisen kalun kuin silainavaimen tähden, ja—todistamattomasti!—Ei muuta todistuskappaletta kuin omat ennakkoluulot! Se on liika paljon!
Kun mä kerron vielä, miten ensikerran tupakkia panin suuhuni, niin on lapsuuteni aika kerrottu. Oli »Kataja Jussi» niminen aikamies, joka kulki kerjäten, se oli kova tupakkimies. Kerran se tuli siihen taloon, jossa vanhempani asuivat, ja rupesi hakkaamaan kotikasvu-tupakeita. Olin silloin 10-vuotias. Minä menin kyselemään: »mitä ne ovat?»— »Kataja-Jussi» rupesi heti hyväntahtoisesti selvittämään: »ne ovat oikein hyviä, niitä pannaan suuhun ja pidetään vaan suussa; panesta sinäkin näitä suuhus».—Se kehoitus oli niin ystävällinen ja hyväntahtoinen, että sitä heti seurasin. Nyt sattui se onnettomuus, että äiti kutsui minun tykönsä ja rupesi päätäni siivoamaan—ja minulla oli suu täynnä tupakeita. Minun piti panna polvilleni äidin viereen lattialle, pää äitin polvilla, jossa hän sitä siivosi. Minulle tuli suu täyteen kuoloa, että posket olivat kuin puhuttu rakko, enkä tohtinut sylkeä, sillä olin kuullut äitin sanovan, ettei tupakkia saa panna suuhun, enkä myös saattanut nielaista, sillä sydäntäni ellosteli. Pidettyäni suussani niin kauvan kuin suinkin mahdollista, täytyi minun viimein hoilahuttaa lattialle kaikki mitä suussa oli. Äiti sen havaittuaan, luuli minun pahoin voivan ja oikaisi minun ylös. Minä seisoin siinä kuoleman kalpeana ja vapisin. Jo äiti havaitsi että minulla oli ollut tupakkia suussa, ja sanoi: »eikö tuo ryökäle ole pannut tupakkia suuhunsa, sukkelaan laita itsesi lattiata lakaisemaan, rangaistukseksi pahasta työstäsi»!—Minä koin totella, lakaisin ja vapisin; jo rupesin oksentamaan niin kuin pannun piipusta, enkä pysynyt pystyssä. Nyt kävi äitin sääliksi ja hän armahti tuota pientä rankaisulaistansa ja laittoi maata. Tauti kyllä parani, mutta se siemen, joka oli minuun kylvetty, ei parannutkaan niin pian. Kaukaisiin aikoihin ei se kyllä itänyt, mutta kumminkin se iti, josta toisten enempi. Tätä olenkin sentähden vaan kertonut, kuinka pahat ja vaaralliset tavat saatetaan kavalasti istuttaa ja kylvää lapsiin, ja kuinka lasten kasvatus on tarkkaa ja peräänkatsottavaa.
Loppusumma lapsuuteni ajasta on vaan se, ettei enää tarvinnut kerjätä sen koommin, jos kohtakin kärsiä, sillä minä aloin työlläni ansaita elatukseni ja kelvata ihmisille palvelukseen.