NUORUUTENI AIKA
Nuoruuteni ajalta ei ole paljon kerrottavaa, sillä se oli vaan tavallista. Yhtä ja toista lienee siinä kumminkin muistelemista.
Olin 12 vuotta vanha, kun lähdin vanhempaini tyköä vierasta palvelemaan ja itse leipääni ansaitsemaan. Ei ne voimat olleet juuri vahvat ensialussa, vaan niitä palkitsi osaksi uutteruus. En jaksanut esim. hevosta ajaissani kuormaa nostaa ylös pystyyn, kun se kaatui, vaan täytyi purkaa ja panna uudestaan, jolla tavoin pärjäsin kuormat kotia. Työ kävi jotenkin vaivaloiseksi voimain vähyyden tähden, mutta kumminkin se tuntui hyvältä, kuin elämä oli niin huoletonta; ei tarvinnut koskaan peljätä: mitä nyt syödään, sillä ruoka oli pöydällä aina valmis aterian aikana. Tuntuipa siltä että olin tullut yhden luokan korkeammalle, sillä enhän enää »kerjäläispoika» ollut.
Niin kuluivat vuodet. Usein ihmiset sanoivat: »tuo poika on oikein viisas, sen pitäisi päästä kouluun». Minä ajattelin: »miksikähän ihmiset niin sanovat?» mutta tunnustaa täytyy, että semmoiset mielistelemiset kiihoittivat omarakkauttani. Kerran satuin menemään erään pajan ovelle, jossa seppä takoi kumppalinsa kanssa jotakin raudankappaletta. Heti seppä kysyi minulta: »arvaasta, Pekka, mikä tästä tulee?»—»Valinkauha», vastasin minä.—Seppä sanoi: »Enkö minä sitä sanonut, että tuo poika on viisaampi kuin ne kymmenkunta aikamiestä, jotka tästä lähtivät, eivätkä yksikään arvanneet».—Kerran eräänä pyhä-iltana oli koko puhtokunnan väki koossa erään talon tuvassa, ja kun minä menin sisälle, sanoi joku joukosta heti minulle: »sanosta, Pekka, mitä se on: maailman levyinen, lehden kevyinen?»—Se oli ollut kaikkien arvattavana, eikä kukaan ollut voinut sitä selvittää. Kun olivat nähneet minun tulevan, oli joku ruvennut väittämään, että minä sen muka arvaisin, jonka tähden heti tultuani tehtiin kysymys.—»Eihän mikään ole leveämpi ja keveämpi savua», vastasin minä vilkkaasti. Yleinen nauru ja ihmetteleminen palkitsivat vastauksen.—Minä ajattelin: »kumma kun ei nuo tuota arvanneet!» Sillä tavoin rupesin vähitellen saamaan arvoa ja tulemaan ihmiseksi, joka ei ollut itseltäni huomaamatta.
Nyt tuntui olevan asiat jotenkin hyvin: oli murheeton ruoka, ja kerjäläispojan nimi näkyi vähitellen haihtuvan, ja samassa ylönkatse vähenevän, ja kumminkin nyt alkoivat paljoa vaarallisemmat ajat, kuin ennen olivatkaan arvottomana ollessani.
Jumalaapelkääväisten vanhempaini hellä ja tarkka vaarinpito ja valvominen olivat osaksi estyneet senkautta, kun olin poissa heidän silmäinsä alta, vieraan palveluksessa, ja minä olin joutunut niinkuin pisara mereen, maailman pahentavaisten hyrskyjen valtaan, jonka hedelmät pian alkoivat itää ja orastaa. Tosin vanhempani varasivat aina minua, kun näkivät, kaikesta pahasta, mutta ne varoitukset olivat harvinaisemmat, kuin sen koulun oppi, jossa nyt olin. Siihen aikaan oli elämä kovin raakaa pitäjäässämme. Pääasiallisempia tehtäviä nuorisolla oli: kortinlyönti, juominen ja tappelu.
Tappelu oli niin valloillaan, että kyläkunnittain tapeltiin, joissa olikin väkeä niinkuin sota-armeijoissa, ja siellä oli pienet poikasetkin joukossa oppimassa kaikkea pahaa: sadatusta, rivosanoja, juopumista j.n.e.p. »Tansseja» pidettiin joka pyhä-ilta, jossa aikaihmiset useinkin pieniä poikia tappeluttivat nappi- ja lanttipalkalla, ja niin harjoittivat näitä pieniä »rekryyttejänsä» pienestä pitäin siihen inhottavaan ja ihmisyyttä häpäisevään paheeseen. Sitä pahetta käsikädessä autti juopuminen, joka kävi hyvin laatuun, kun kotitarpeen-viinanpoltto oli yleinen, ja paloviinaa oli joka talossa ja mökissä; välttämättä sitä oltiin niin hyvät ja tarjottiin pienemmillenkin, varsinkin niille, jotka olivat usutetussa tappelussa voittaneet. Mutta onneton se, joka tappelussa joko jäi tappiolle taikka pakeni; sitä pilkattiin, rääkättiin ja kiusattiin miten osattiin: »tuohan on kurja pelkuri, kunnoton raiska, josta ei tule pahaistakaan miestä».—Se oli useinkin loukkaavampi, kun kerjäläispoikaakin kunnioitettiin, jos hän vaan voitti tappelussa. Kummako sitten jos koki tapella, jos se olisi ollut vastenmielistäkin.—Kortinlyönti oli niin valloillaan, että joka poikanulikan lakkarissa oli kortit, eikä muuta tehty pyhäöinä ja pyhäpäivinä kuin juotiin, tapeltiin, taikka pelattiin kortteja!—Semmoinen se koulu oli, johon nyt jouduin.—Se ei ole kummakaan että se niin oli, sillä siihen aikaan ei ollut vielä mitään sivistyttävää maallista kirjallisuutta eikä kansallisia sanomalehtiä, ei minkäänlaisia kouluja j.n.e., eikä hengelliset kirjat ja kristillisyys yksistänsä voineet tyydyttää nuorison kaipaavaa henkeä, täytyi hakea huvitusta jostain, ja se meni paremman ohjauksen puutteessa väärälle uralle. Ainoat kirjat siihen suuntaan lienevät olleet siihen aikaan: Jutén'in »Pila pahoista hengistä», ja »Hoberg'in äijä», jotka jokainen osasi ulkoa, mutta jotka taikamaisen ja kelvottoman sisältönsä puolesta eivät liene kansaa paljon sivistäneet. Kun näin oli asiat, ei ollut kansassa mitään kansallishenkeä, ei mitään käsitettä oikeuksistaan ja velvollisuuksistaan, elettiin vaan melkein niin kuin luontokappaleet—semmoinen aikakausi se oli!—Tämä raakuus ei ollut minuunkaan vaikuttamatta; kortinlyöntiin taivuin näin. Erään »seksmannin» talossa keitettiin »potaskaa» yöllä, johon kokousi poikaviikareita »valvomaan», minä muiden muassa; kirkonmiehen pojalla oli kortit, joilla ruvettiin pelaamaan; ne olivat ensimmäiset, jotka eläissäni olin nähnyt—voi kuinka ne olivat mielestäni kauniit! Niissä näin kokonaiseen ihannetaiteen!—Pyydettiin minuakin pelaamaan, johon suostuin jos kohtakin pelolla, että jos joku sattuis näkemään ja sanois vanhemmilleni—se oli omantunnon ääni, joka minua varoitti pahasta, vaan jota minä en totellut. Kortit sekoitettiin, jaettiin ja niin minäkin sain osani, jonka muassa »pata-ässän». Minun vuoroni oli ensin lyödä, ja ensimmäiseksi löin esiin ässäni, tottahan se oli halvin. Kaikki nauroivat minun yksinkertaisuuttani, mutta se oli kumminkin anteeksi annettavaa; minua ruvettiin uskollisesti miehissä opettamaan, ja ennenkuin yö oli lopussa, ei minulle piisannut yksikään, ja valitettavasti siitä eteenpäin tiesin kyllä mikä ässällä on virka. Siitä ajasta eteenpäin en tehnyt yhtään muuta joutohetkinä ja pyhäpäivinä, kuin löin kortteja toisten poikain kanssa monena vuonna! Vanhemmat ihmiset eivät kyllä sitä suvainneet taloissa, vaan heitä vältettiin menemällä yöksi talvella pirtteihin, kesällä metsiin, ja syksyin lyötiin kortteja lämpimissä riihissä. Siitä kadotuksesta pelasti minun vihdoin seuraava tapaus: Minä hankin itselleni kortit ja olin mies mielestäni. Menimme siis eräänä pyhänä keväillä, erääseen kaukaiseen riihen kortille, joukon miehissä.
Kuka lienee ensikerran ilmoittanut vanhemmilleni, sillä he asuivat ulottuvissa, että siellä lyödään korttia ja poikanne paraana miehenä.
Kun me olimme parhaassa touhussa, isossa ympyrässä, riihen ovi keskellä pöytänä, jyrähti halon lyömä riihen seinään, ja samassa tuokiossa oli äitini erään emännän kanssa riihen ovella. Se oli niin kuin salahman isku kaikkiin, ja yksi hyppäsi sinne, toinen tänne. Enin osa töytäsi ovea kohden, työnsivät eukot syrjään ja niin pääsivät karkuun. Erään karkureista saivat eukot niskasta kiinni ja sanoivat: »anna sukkelaan ne kortit tänne».—Karkulainen sanoi hätäyksissänsä: »ei minulla ole kortteja, Pekalla kortit ovat».—Minä en tohtinut paikalta liikkua, sillä minun oli paha omatunto ja häpeä vallanneet. Kaikkein mentyä ja minun vaan jäätyäni, rupesivat he minun kimppuuni. Äitini otti minua kauluksesta kiinni ja sanoi: »anna sukkelaan kortit tänne!»—Minä annoin empimättä. Äitini, pyhässä innossaan, sivalsi toiseen käteensä halon ja toisella vei minun käteni kiukaan laidalle, ja uhkasi lyödä käden minulta tuhannen pirstaksi. Minä en yhtään vastustanut, vaan sanoin nöyrästi: »jos luulette jaksavanne minun elättää vaivaisena, niin lyökää vaan, omannehan olen, tehkää kuin tahdotte».—Äitini ei lyönyt, vaan rupesi tahtomaan minua kanssaan lähtemään kotiinsa, jota käskyä heti tottelin ehdottomasti ja kävelin äitin jälissä häpeissäni ja lyötynä. Olin siellä sen yötä ja vanhempani olivat kovin suruissansa langenneesta lapsestansa. He puhuivat paljo minulle Jumalan pelosta ja ihmisten hävystä, ja erittäinkin äitini itki paljo lapsensa surkeata tilaa.
Vanhempani suru ja ne neuvot, joita he antoivat, taivuttivat niin mieleni, että vakaasti päätin heittää kortinlyönnin pois. Mutta sepä ei ollutkaan niin helppo asia, sillä se oli päässyt kovin jo minussa juuttumaan. Vaan kun minulle tuli kiusauksen hetket, muistin aina vanhempaini neuvot ja surut, sillä he olivat herättäneet uudestaan eloon ne siemenet, jotka he lapsuudesta saakka olivat kylväneet minun sydämeeni, ja jotka maailman rikkaruoho oli tukahuttanut, ja niin voitin minä vähitellen pahan taipumukseni.