"Emäntä käski teidän kiiruusti tulla hänen tykönsä", kuultiin pii'an kuiskaavan lesken korvaan.
Leski ja piika lähtivät heti.
Sairaan kamariin tultuansa, havaitsi leski heti, ett'ei hänen kälynsä loppu ollut kaukana. Sairas viittasi piika-tytön poistumaan ja hän totteli. Kun he olivat jääneet kahden kesken, sanoi sairas heikolla äänellä:
"Minä tunnen lasini jo juosneen tyhjille. Minun omaatuntoani painaa hirmuinen salaisuus, jota en ole tohtinut kenellekään ilmoittaa, mutta minä en tohdi sen kanssa mennä Jumalan tuomioistuimen eteen, jos en minä sitä ilmoita. Minulla ei ole yhtään ihmistä koko maailmassa muita kuin sinä, rakas kälyni, jolle voisin sydämeni avata, mutta sinultakin on minun täytynyt salata tähän asti tuo hirmuinen omantunnon vaivani. Voi rakas kälyni! Sinua on julmasti petetty ja — varastettu…"
"Minä tiedän sen", keskeytti hänet leski.
"Niin mutta et tiedä kuka varas on. — Oi, Jumalani, mitä minun täytyy ilmoittaa! Varas on minun — minun poikani", sanoi emäntä ja raukesi voimattomuuteen.
"Minä olen jo kauvan aavistanut rahojemme varkaan olevan kotoa, mutta en ole osannut ajatella, että varas olisi juuri poika Juho. Paremmin olen tuota ilkitekoa luullut Laurin työksi", sanoi leski.
"Lauri ei sitä ole tehnyt, mutta ei hän ole parempi kuin poikakaan, sillä hän tiesi heti asian tapahduttua poikansa ruman teon ja hän vaan iloitsi siitä. Oikeastaan onkin tuo kauhea rikos Laurin syy, sillä hän on pienestä pitäin puollustanut lastemme rikoksia ja herättänyt heissä ahneuden himoa, ja nyt se on mennyt jo niin kauas. Tuo on tehnyt kovin kipeää sydämelleni, mutta minun on täytynyt kaikissa vai'eta ja mykkänä kantaa raskasta suruani. Minä en kestänyt sitä ankaraa sydämeni tuskaa, joka jo kauan, yötä ja päivää on raskaana taakkana painanut minua. Minun terveyteni, voimani ja henkeni ovat riutuneet murheesta lasteni tähden ja pian ovat minun vaivani ja murheeni loppuneet. Kenties onkin se paras, kun pääsen pois, näkemästä sitä vanhurskaan Jumalan kostoa, joka heitä vielä kerran kohtaa, sillä ei Herra jätä rankaisematta niin syvään turmelukseen langenneita. Ainoa keino tuon rangaistuksen välttämiseen olisi totinen parannus ja katumus, mutta minä pelkään sen heiltä jäävän tekemättä, sillä tämän maailman elämän suru ja rikkauden himo on heidän sydämiinsä jo niin syvälle juurtunut, ett'ei siellä ole enään siaa paremmille tunteille — — jospa he kuitenkin vielä heräisivät, jospa he saisivat silmänsä auki ennenkuin heidät saavuttaa ajallinen ja ijankaikkinen kosto, — Jumalani, voi, voi!" vaikeroitsi tuo kuolemaisillansa oleva, miestänsä ja lapsiansa säälittelevä ja rakastava äiti.
"Millä ajalla poika Juho teki tuon ruman työnsä?" kysyi leski.
"Voi Jumalani! Juuri setä vainajan kuolema-hetkellä. Sepä se tekee rikoksen raskastakin raskaammaksi. Siitä sen selvästi näkee, kuinka syvälle turmelus on istunut ja istutettu, kun saattaa juuri samalla hetkellä mennä varastamaan, jolloin toinen kutsutaan Jumalan tuomioistuimen eteen tiliä tekemään töistänsä. Oi Jumalani! Semmoinen omatunto on paatunut; se on jo poltinraudalla merkitty. Voi, voi! Se on kauheaa ajatella".