"Mutta hänpä jo saattaa levittää asian ympäri kylää", sanoi Juho, yhä vielä peljäten.
"Hän ei tohdi sitä tehdä, sillä hän ei voisi, todistajain puutteessa sitä todeksi näyttää; annoinhan minä jo hänen tietää, mitä siitä seuraisi, jos hän asian levittelisi", sanoi Lauri suurella varmuudella.
Juho päästi syvän huokauksen, sillä hänen sydäntänsä helpoitti tuo isän rauhoittava ja lohduttava puhe.
"Mistähän leski on asiasta saanut niin tarkat tiedot?" kysyi Juho melkein jo iloisesti.
"Luultavasti on äitivainajasi sen hänelle kertonut. Hän raukka oli niin yksinkertainen, että yötä päivän uneksi ja höpisi tuota mitätöntä asiaa, ja oli niinkuin omantunnon vaivassa. Hän piti hirmuisena rikoksena sitä, että otimme oman omaisuutemme omaan talteemme; luultavasti on hän omantuntonsa vaivoissa kertonut asian kuolema-hetkellään leskelle, sillä hän oli juuri silloin hänen luonaan", selitteli Lauri pojallensa niin keveällä mielellä kuin olisi hän puhunut hyvin iloista tai aivan vähäpätöistä asiaa.
Tuo rauhoitti Juhon kokonaan. Jos hänen tuntonsa väliin nuhtelikin hänen tekoansa vääräksi, niin nuot isänsä puheet ja mielipiteet tekivät hänet aivan terveeksi, ja hänen paha työnsä tuntui nyt hänen omassa mielessänsäkin aivan oikealta. Äitivainajansa piti hän nyt vaan joutavana hupakkona, joka ei muka asioita oikein ymmärtänyt, ja Juho oli nyt melkein mielissään, kun oli hänestä päässyt, ettei tarvinnut enään kuulla hänen alituisia horinoitansa ja haukkumisiansa, jommoisina hän oli äitinsä neuvomiset ja varoitukset oppinut pitämään. Mutta että äidin sydän oli poikansa rikosten painon alla kesken ikänsä murtunut ja katkennut, sitä ei Juho ollut koskaan tullut ajatelleeksi, sillä hänen sydämestään oli sen tunnon poistanut — isä.
Noin rauhoittuivat taas isän ja pojan mielet ja heidän uskaltamisensa tavaroihinsa kasvoi aika ajalta aina isommaksi.
Onni ja menestys näytti olevan Kanniaisilla nyt kaikissa. Juhon vaimon isolla perinnöllä lisättiin talon ennestäänkin jo suuria varoja. Niitä ja muita talon varoja hoidettiin edelleenkin hyvästi, ja varat, tavarat, rikkaus, kunnia ja maine kasvoivat aina isommiksi. Pian oli yleisenä puheena monessa pitäjäässä, ett'ei koko paikkakunnassa löydy Kanniaisen talon eikä miesten vertaa, mutta setä Juhon leski mutisi nyt tiheämpään kuin ennen: "aikapa hänen näyttää".
Lauri oli nyt jo jotenkin vanhentunut. Päästäksensä elämän huolista vähemmälle, antoi Lauri pojallensa isännyyden talossa ja kaiken muun tavaran hoidon. Juho otti sen ilolla vastaan, sillä se oli jo kauan ollut hänen sydämensä haluna, vaikk'ei hän koskaan julkisesti siitä maininnut.
Lauri oli nyt oikein hyvillä mielin, kun hän näki poikansa noin turvatussa tilassa. Hän oli kokenut kannattaa suvun kunniaa ja sen hän oli tehnyt mielestänsä niinkuin mies. Hän oli oikein ja väärin kokoon käärinyt, eikä ollut koskaan ylön antanut työtä. Kaiken tuon työnsä ja vaivansa hedelmän oli hän nyt laskenut poikansa käteen ja se ei ollut hänen mielestään vähä. Oltiinhan monessa sukupolvessa oltu rikkaita ja se on hyvästi säilynyt, vieläpä melkoisesti karttunutkin. Nyt oli tuo rikkaus vähällä mennä kahtia, toisen veljen vuoksi, mutta tuo vaarallinen jakauminen saatiin toki estetyksi ja koko omaisuus on tarkasti suvun käsissä. Hän oli nyt jo vanhentunut, mutta hän oli tehtävänsä toimella tehnyt ja Juho oli siihen vielä lisäksi tuonut suuret vaimonsa perinnöt. Noita tekojaan, noita töitään peilaili Lauri nyt mielessään ja silti silmäili hän menneeseen aikaan. Se heijasti hänelle niin loistavalta ja tuota kunnollisuutensa heijastusta nähdessään ja tuntiessaan, ei hän voinut olla perheensä edessä levittämättä käsiänsä ja huudahtamatta: "eikös tässä ole?"