Noin vallattomina kasvaneina tulivat Kanniaisen Laurin tyttäret siihen ikään, että he alkoivat hankkia miehelään menoansa. Kosioita heillä oli monenlaisiakin, mutta vaali valta oli Laurin ja hänen tytärtensä vallassa. Rikkaan Kanniaisen tyttärinä eivät kosiat pitäneet niin paljon lukua heidän sisällisestä ihmisestänsä kuin heidän ulkonaisista ja heidän kanssaan saatavista tavaroistaan. Moni siveä ja syvemmälle näkevä poika kyllä sanoi, ett'ei hän naisi Kanniaiselta, vaikka heillä olisi perintönä vuori kultaa vieressä, mutta kaikki pojat eivät niin ajatelleet, eivätkä sanoneet, ja kosioita oli kosolta. Tytärten mielipiteisiin oli juurtunut isänsä ajatustavat, ett'ei muu ole mitään tässä maailmassa kuin rikkaus ja rikkauden kanssa seuraa kunnia itsestänsä, ja niin säilyy suvun kunnia mainehikkaana. Asiain näin ollessa eivät nuot vaalin ääntövaltaisetkaan katsoneet kosiain sydämiin eikä heidän mielenlaatunsa, vaan ainoastaan heidän ulkonaisiin tavaroihinsa.
Kosiain joukossa oli kaksi, jotka olivat kaikkia muita rikkaammat; toinen heistä tunnettiin juoppo-rentuksi ja toisesta oli huhuja liikkeellä, että hän olisi ollut osallisena eräässä ikävässä rettelössä. Nuot pienet epäkohdat eivät vaikuttaneet tytärten eikä isän mielissä mitään vastakohtaa heidän rikkautensa rinnalla ja tyttäret valitsivat heidät miehiksensä, toinen toisen ja toinen toisen, arvaapas sen. Lauri suostui ehdottomasti vaaliin ja sitä tehdessään selitti hän tuosta juoppo-rentusta: "kyllä hän siitä vakaantuu, kun akan saa" ja toisesta: "se on perätön ja todistamaton huhu, kateudesta tullut", ja Lauri iloitsi sydämestään, kun oli tyttärensä saanut niin onnellisiin naimisiin ja hän huudahti: "Kaikki on hyvin asiat!"
No mitäpä siinä oli; kun kaupat kerran tehtiin vissit, tuli asiasta tosi ja molempien tytärten häät pidettiin samalla kerralla komeasti jos komeasti. Mutta, koska noissa häissä ei tapahtunut mitään erinomaista, niin emme kerro niistä mitään. Heitämme hetkeksi Kanniaisen tyttäret onnelaansa, miehinensä odottamaan Kanniaiselta suuria perinnöitä heidän isänsä kuoleman jälkeen, sillä Lauri ei ollut antanut pojallensa, tuolle nykyään uljaalle lautamiehelle, mitään erikoista omaisuutta jos kohtakin hän oli hänelle antanut isännyyden koko talouden ylitse; "sillä", oli Lauri sanonut "yksi sormi on niin kipeä kuin toinenkin".
Asiat menivät Kanniaisella ennen alkanutta, loistavaa menoansa. Mutta maa oli mennyt rappiotilaan useamman lautamiehen herrastelemis-vuoden ajalla ja siitä syystä rupesi se vuosi vuodelta antamaan niukempia tuloja, mutta siitä ei lautamies paljon lukua pitänyt, sillä hän tiesi olevansa rikas mies. Hän pitkitti vaan yhä eteenpäin samaa loistavaa elämää, työttömänä ja työn perään katsomattomana ja päälle päätteeksi oppi hän vähitellen — ryyppimään. Vieraita rupesi Kanniaisella asustamaan tavallista tiheämmästi, ja sitten pidettiin huikaisevaa elämää ja oltiin pöhnässä. Laurin tarkka silmä näki miten viimein oli käyvä, jos tuonlaista elämää kauvan pitkittää. Pitkän elämänsä ajalla oli hän tullut huomaamaan sen tosi-asian, ett'eivät suuretkaan tavarat kestä, jos ei taloutta hyvästi hoideta ja jos vielä päälliseksi eletään tuhlaavaisesti. Hän oli jo vanha mies, ja oli maailmassa paljon kokenut, paljon hyörinyt ja pyörinyt tavaran perään; hänpä sen hyvin tiesi miten tavaraa kootaan ja miten sitä säästetään. Sentähden huudahti hän eräänä kertana, katsoen nykyistä talouden hoitoa ja muuta elämän menoa: "nyt pitäisi Laurin olla Juhona, Juhon Laurina, niin kyllä tässä vielä mentäisiin".
Lauri rupesi jo käymään kovin vanhaksi ja luonto rupesi vaatimaan häneltä velkaansa, jonka maksaminen lihalle ja verelle on niin vastahakoista; hänen otsaansa oli ikäänkuin piirretty sanat: "tee luku hallituksestasi, sillä täst'edes et sinä enään hallita saa". Hän kävi päivä päivältä huonommaksi ja viimeiseltä ei hän näyttänyt pitävän mitään lukua tästä maailmasta. Vanhuudessaankaan ei hän puhunut lapsillensa eikä poikansakaan lapsille, joita nyt oli jo useampia, yhtäkään neuvovaa eikä opettavaista sanaa, vaan he saivat elää ja olla aivan niinkuin heidän itsensä halutti.
Viimeiseltä kaatui hän vuoteen omaksi, jossa hän vielä vuosikauden vietti paremmin kuolleen kuin elävän elämää. Eräänä aamuna, kun häntä mentiin katsomaan, ei hänessä henkeä enään ollutkaan; elämä oli Laurin hyljännyt. Siinä makasi nyt tuo uskollinen tavaran kokooja ja palvelia, yhtä tyhjänä, yhtä köyhänä kuin kaikkein köyhin kerjäläinen.
Vainaja saatettiin hautaan komeilla juhlamenoilla, ja hautajaiset pidettiin komeat jos komeat. Ne menivät tavallista menoaan, eikä niistä sen enempää.
Nyt oli tuo toivottu hetki — Laurin kuolema — tullut. Kauvan olivat Laurin tyttäret miehineen tuota hetkeä odottaneet ja nyt kun se tuli, heidän sydäntään oikein helpoitti. Ei suinkaan sentähden, että heidän olisi tarvinnut milloinkaan tuota "siivoa isää" peljätä, niinkuin he sanoivat, vaan sen vuoksi, että he nyt tiesivät saavansa tavaraa — suuret perintönsä. Kauan oli lautamieskin odottanut isänsä kuolemaa, ei senvuoksi, että hän olisi ollut koskaan hänen tiellänsä, vaan sentähden, että hän saisi hänen tavaransa omiin käsiinsä ja talouden hoidon omiin nimiinsä, sillä kaikki olivat olleet hänen isänsä nimissä ja se suuresti harmitti häntä.
Lautamies ei näyttänyt pitävän mistään lukua eikä kiirettä isävainajansa perinnön selvityksestä; pikemmin hän näytti kammovan ja pelkäävän sitä, kun asiasta tuli joskus puhe. Kun tyttäret ja vävyt huomasivat, ett'ei asianomainen pidä siitä mitään lukua, hätäilivät he kovin, ja vihdoin vaativat he laillisessa järjestyksessä pidettäväksi kalunkirjoituksen ja perinnön ja'on isävainajansa jälkeen; heidän sydämensä oikein hyppi ilosta, kun he kuulivat kirkossa ne toimitukset kuulutettavan vissinä päivänä pidettäväksi ja nimismiehen tulevan niiden toimitusmieheksi.
Tuo toivottu ja ikävöity päivä vihdoinkin tuli ja aamulla aikaisin tulivat vävyt ja tyttäret jo Kanniaiselle, saamaan isoa perintöä. Nimismies tuli taloon ja alkoi toimituksen. Maat ja mannut, kilut ja kalut, saamiset ja valmiit rahat pantiin tarkoin kirjaan ja niitä ei ollut vähäsen.