Nyt tuli elämä Kanniaisella peräti rajattomaksi. Työttömyys, huolettomuus, kestaaminen, juominen, kulkeminen, hoijottaminen ja pöyhkeileminen olivat nyt lautamiehen varsinaiset ja alituiset työt. Kaikki oikeat ihmiset kammoivat nyt jo Kanniaisen elämää, eivätkä käyneet talossa vieraina, mutta sen enemmän nähtiin kumminkin Kanniaisella vieraita. Valvoherra oli talossa pöntiönä, ja kaikki juopot ja roistot, läheltä ja kaukaa, saivat Kanniaiselle tehdä pesänsä. Viinaa kannettiin kylästä, kun talosta loppui ja juotiin viikkokausia yhteen pyllyyn. Parku, pauke, sadatus, tora, riita, väliin tappelut, oli melkein joka-aikaisena soitantona Kanniaisella. Juopot ylistelivät ehtimiseen lautamiehen rikkautta, viisautta, loistavuutta, mahtavuutta ja tuota tekivät he saadaksensa paremmin suuhunsa. Tuo imarteleminen ei mennytkään hukkaan, sillä se teki kovin hyvää isännän kunnian ahneille korville ja kehumisen vaikutukset olivat semmoiset, että kaikki oli heille talossa altisna. Kauan oli lautamies jo halunnut saada kunniaa; sitä oli hän saanut ja sai vieläkin, mutta ei hän osannu pitää väliä, keiltä tuo kunnia olisi oikeastaan saatava ja millä tavalla. Ja totta on, ett'eivät hänen nykyiset kunnioittajansa suinkaan suuresti lisänneet hänen kunniaansa.
Itsestänsähän on arvattava, että lasten kasvatus Kanniaisella jäi nytkin tuommoisen elämän vallitessa aivan takapajulle. Lapset, joita oli useita, elivät ja olivat oman mielivaltansa mukaan, niinkuin heikko tou'on taimi huonosti ruokotussa ja rikkaruohoisessa maassa. Ei kukaan heitä ohjannut mihinkään hyvään, eikä varannut mistään pahasta. Jokapäiväinen turmiollinen elämä talossa oli lapsille ainainen koulu. Joka juopon suuhun olivat he katsoa töllöttämässä ja kuuntelemassa heidän rivoja, siveyttömiä, epärehellisiä ja jumalattomia puheitansa, ja tuo vaikutti lapsiin kovin vahingollisesti. Aikaisin jo oppivat he valhettelemaan, kiroilemaan, vertaisiansa pettämään, muita ihmisiä katsomaan ylön, tottelemattomuuteen, laiskuuteen ja lukemattomiin muihin paheisin ja isä vaan nauroi, kuinka nuot "kakarat ovat viisaita".
Äiti? — Niin, niin, äidistä ei ole tullut puhutuksi paljon mitään. Rikkaan Kanniaisen nuori emäntä, loistavan lautamiehen vaimo ja noiden vallattomien lasten äiti, hän on kohta mennyt ihminen. Hän on aikaa jo elämän kokemuksesta tullut tietämään, ett'ei rikkaus ole suurin onni ihmisellä tässä maailmassa. Kova on tuo kokemus ollut emännälle, sillä ennen aikojaan on se katkaissut hänen elinvoimansa. Hän on monta unetonta yötä valvonut miehensä tähden. Hän on saanut vihiä miehensä molemmista rikoksista: hän on kauhistunut niitä, vaikk'ei ole tohtinut virkata niistä mitään. Hiin on rukoillut miestänsä — rukoillut, pyytänyt kyyneleet silmissä, rukoillut itsensä ja lastensa tähden, rukoillut häntä kierrellen, parantamaan elämänsä. Hän rukoili miestänsä pitämään huolta lasten kasvattamisesta ja koetti maalata hänelle sitä vaaraa, joka heitä tulevaisuudessa kohtaa, jos he tuota jälkeä kasvavat — niin hän rukoili itsellensä valtaa — omain lastensa ylitse, jota ei hän ollut miehensä tähden tähän asti saanut; noin rukoili, toivoi, odotti ja kärsi perheen äiti, mutta mitä auttoivat kaikki hänen rukouksensa ja huolensa. — Selkäänsä sai hän useasti rukoustensa edestä, ja lasten kasvatuksessa sai hän sen ohjeen, että hänestäkin on tullut mies, vaikk'ei häntä ole lapsena piesty eikä lahdattu.
Nähdessään ja käsittäessään raukenevan kaikki pyrintönsä ja toivonsa tyhjiin, nähdessänsä mikä kohtalo lähimmässä tulevaisuudessa jo odotti hänen miestänsä ja lapsiansa, tuommoisen elämän ja kasvatuksen hedelmänä, raukesivat heikon ja paljon kärsineen äidin voimat, ja mykkänä, murheellisena odotti hän ikävällä sitä hetkeä, jolloin kuolema tulisi ja pelastaisi hänet enempää näkemästä.
Tuommoinen elämänlaatu oli Kanniaisella ollut jo monta vuotta ja se ei voinut hyvään loppua. Nuot lautamiehen hyvät tavat ja hänen mielestään niin kunnialliset menot, olivat hänen tietämättään ja huomaamattaan yksissä neuvoin vähennelleet häneltä loppumattomiksi luultuja tavaroita ja kylässä tiettiin kuiskaella, että Kanniaisen lautamies on vähitellen urkkinut pois ympäristöllä olevat saatavansa.
Kanniaisella oli elämä ollut kauan aikoja hiljaisempaa, eikä kaukaan aikaan oltu talossa nähty Valvoherraa eikä muita renttuja, ja kylässä ihmeteltiin tuota elämän muutosta.
Eräänä iltana käski lautamies poikansa, Juhon, joka nyt oli jo kohta täydessä miehen ijässä, tykönsä ja sanoi hänelle:
"Tiedätkö sinä missä Valvoherra asuu?"
"Tiedän", vastasi poika.
"Hyvä! Pane hevonen aisoihin, aja hänen asunnolleen ja pyydä hänen tulemaan heti luokseni, minulla on hänelle tärkeä asia", sanoi lautamies pojallensa.