Lukia kai tahtoisi tietää kuinka noiden kuittien ja sisarten perintöjen laita oikeastaan oli; minä selitän ne ihan paikalleen, mutta sitä tehdessäni täytyy minun poiketa vähän syrjä-asiaan.
Paikkakunnassa asui siihen aikaan eräs nurkkasihteeri. Hän oli koulua käynyt melkoisen määrän; lieneekö hän jonkun rikoksensa vuoksi tullut kesken koulusta pois pannuksi taikka jostakin muusta syystä virkaan kelpaamattomaksi tullut, en tiedä, mutta summa vaan on se, ett'ei hänen tiedetty koskaan missään virassa olleen. Hän oli pieni, suippopäinen mies. Hänellä oli punainen tukka ja parta, matala otsa ja jotenkin suurehko, vähän kyömyinen nokka. Tuon matalan otsan alla, oudosti liki toisiaan, kiilui kaksi pientä, pih'an-karvaista silmää, jotka alati vilkkuilivat sinne tänne ympärillensä. Noiden tähden ei hän ollut mikään miellyttävän näköinen mies.
Hän oli maakunnassa kaikkena kaikissa. Hän kirjoitteli ihmisille kauppa- ja velka-kirjoja, piti kalunkirjoituksia ja huutokauppoja niille, jotka häntä niihin vaativat, ajoi ihmisien käräjä- ja muita oikeuden asioita, sanalla sanoen: hän teki kaikkia niitä töitä, joita paras nurkkasihteeri lienee koskaan maailmassa tehnyt — kelpo maksua vastaan tietysti. Hänellä oli erinomaisen kaunis käsi-ala ja niin selvä, että oli sen luullut painosta lähteneen. Hänellä oli jokseenkin hyvä asioimiskyky ja päälle päätteeksi oli hänellä niin erinomainen jäljittelemis-kyky, että hän osasi jäljitellä joka-ikisen käsikirjoitusta, olipa se hyvää tai huonoa, niin tarkkaan, ett'ei hänen jäljittelemistään voitu oikeasta eroittaa. Kun hänellä oli noin vaaralliset aseet käsissänsä, voi hän tehdä melkein mitä tahtoi. Hänen sydämensä ei ollut vilpistä puhdas, että hän olisi voinut hillitä noita hyviä lahjoja poikkeemasta tieltä, ja sen tähden olivat nuot lahjat monelle valistumattomalle ihmisraukalle suureksi vahingoksi. Hän ei kammonut rahan edestä tehdä vaikka mitä, sillä hänen omatuntonsa oli paatunut ja sielunsa mustunut pitkällisessä rikosten koulussa, ja noita rikoksiansa kylvi ja istutti hän muihinkin, opettamalla ja kiehtomalla heitä tekemään lähimäisilleen vääryyttä. — Moni leski ja lapsi itki vielä toisessa polvessakin tuon nurkkasihteerin tekemien vääryyksien vuoksi.
Maakunnassa kutsuttiin häntä "Valvoherraksi" ja tuon nimen sai hän siitä, että hän, kun ihmiset pyysivät häntä asioitansa ajamaan, sanoi: "kyllä minä valvon, kyllä minä valvon".
Oliko Valvoherra rikas, kun hän oli saanut noin suuren vallan tyhmien ihmisien ylitse ja kun hänellä oli niin isot tulot? Ei, rikas ei hän ollut, sillä hänen punainen partansa ja tuhkaharmaa naamansa veti niin paljon, kun hänellä oli "paloviina ostamisessa", niinkuin hän itse usein sanoi.
Semmoinen mies oli Valvoherra, ei parempi eikä pahempi. Hän oli viime aikoina usein oleskellut Kanniaisella ja tuohon vierastelemiseen lienee hänellä ollut useamman laatuiset syyt. Kanniaisen lautamies ei ollut "raaka talonpoika", jonkatähden hänen kanssaan sopi seurustella. Talossa oli hänellä valmis, maksuton ruoka ja juoma, ja ehkäpä hänellä oli talossa vähän — työtäkin, jos ei isompaa, niin ainakin pari kuitin tekoa. Siinäpä sitä olikin, sillä siitä oli lautamiehelle ainakin kahdentoista tuhannen markan hyöty jos ei enempää; mitä lienee itse työn tekiä saanut, kun teettäjäkin niin paljon sai, sitä ei kukaan tiennyt, mutta sen vaan kaikki tiesivät, että kauan oli Valvoherralla hyvät päivät Kanniaisella.
Kaikki ihmiset arvasivat, että Valvoherra oli Laurin kuoleman jälkeen tehnyt kuitit ja tuomarikin sen tunnossaan tunsi, vaan ei voinut todistajain puutteessa asiaa oikaista, eikä kuitteja vääriksi tuomia.
Noin oli lautamies jo kahdesti onnistunut toisen omaisuuden anastamisessa ja siitä hän iloitsi. Hän oli niin korkealla nyt mielessään, että luuli Jumalan täytyvän ennen muuttaa järjestyksensä, kuin itsensä köyhäksi tulevan. — — — Isän opin siemen oli langennut hyvään maahan.
SEITSEMÄS LUKU.
Ei aina niin.