"Niin. Tämä näyttää tosiaankin kummalliselta! Toisen kerran olen minä tässä talossa samanlaisessa työssä ja samankaltaiset jahkinat ovat kummallaki kerralla. Onpa se niin outoa, ett'ei niitä voi muuksi otaksua kuin väärennykseksi, sillä vaikea olisi uskoa perillisienkään tyhjää väittävän, mutta tuota kuittiakaan ei saa mitenkään vääräksi", sanoi nimismies.
"Mitä te joutavia uskotte! Varmaan he ovat kaikki sen saaneet mitä kuiteissa seisoo", sanoi lautamies.
"Kyllä sen vielä näet, olemmeko kaikki saaneet. Vaikka kuittikin olisi oikea, ei se olisi kuin pilkkahinta", sanoivat sisaret ja langot, ja lähtivät tyytymättöminä pois.
Nimismies lähti myös talosta, sillä hänellä ei ollut enään mitään tekemistä. Hän oli mielessään kovin kummastuksissa noiden hämäräin ja vääriltä tuntuvien, toisen kerran talossa tapahtuneiden perintöseikkain vuoksi ja selvään tunsi hän tunnossaan, että tuo vainajan perillisien maksukin oli hirveä ja kavala väärennys ja rikos, mutta niin kavalasti ja mestarillisesti tehty, ett'ei sitä ollut suinkaan helppo valkeuteen saada. Summa vaan kaikesta tuosta oli se, että nimismies rupesi lautamiestä taas epäluulolla katselemaan.
Huhu levisi pian ympäri kylää, että Kanniaisen Laurivainaja on jo eläessään maksanut molempien tyttäriensä perinnön ja että lautamiehellä on ollut sisariensa ja lankoinsa antamat kuitit, ja että sisaret ja langot ovat noita kuitteja väittäneet vääriksi. Kun tuo puhe tuli setä Juho vainajan lesken korville, sanoi hän: "se ei ollut Kanniaisen Juholla ensimäinen kerta". Kun häneltä kysyttiin: "mikä ei ollut ensimäinen kerta?" vastasi hän vaan: "aikapa hänen näyttää".
Lautamies ei ollut iloinen tuon tapauksen perästä. Hän oli harvapuheinen ja umpimielinen, ja haki yksinäisyyttä; milloinkaan ei oltu hänen nähty noin alakuloisena olevan. Perikunta nosti riidan lautamiestä vastaan perinnöstään ja nimismies rupesi heidän asiansa ajajaksi; se seikka ei suinkaan vähentänyt lautamiehen alakuloisuutta.
Käräjät tulivat. Lautamies toi kuitit oikeuteen. Kantajat eivät voineet millään tavalla niitä vääriksi näyttää, sillä kirjoittaja ja vieraat miehet olivat kuolleet, heitä ei voitu kuulustella; ilman sitä olivat he tunnetut rehellisiksi miehiksi; muita vieraita miehiä ei ollut, ja oikeus tuomitsi asian lautamiehelle eduksi.
Nytkös tuli toinen ääni lautamiehen pilliin. Hän tuli niin iloiseksi ja puheliaaksi, ett'ei hän ollut koskaan sen iloisempi ollut. Hän piti niiden käräjäin aikana monet semmoiset kestit, ett'ei hänen oltu nähty koskaan ennen semmoisia ja niin loistavia pitäneen, vaikka hän kyllä ennenkin oli ollut vierasvarainen.
Niinkuin luonnollistakin on, tuli hän käräjäin loputtua kotiinsa. Hän kutsui kokoon ystävänsä ja kylän miehensä iloitsemaan kanssansa. Lautamies oli nyt vierasten mielestä erinomaisemman iloisena, puheliaana ja vierasvaraisena, ja tämän syytä eivät he voineet käsittää. Kun kaikki tulivat iloisiksi viinasta, löi lautamies yht'äkkiä reiteensä ja huudahti: "toisin pitää olla maailman ja toisaalta pitää auringon paistaa, ennenkuin Kanniaisen Juholta rahat loppuvat".
Vieraat käsittivät tuon lautamiehen lauseen niin, että hän oli noin iloinen ja lausui tuon kerskauksensa sen vuoksi, kun hän oli nyt saanut talon ja omaisuuden omaan haltuunsa. Hänellä ei tavaraa ollutkaan nyt vähän, sillä hänellä oli oma, runsas osansa, setä Juhon osa ja — sisartensa osa, ja nuot muiden osat oli hän niin toimella ja sukkelasti osannut itsellensä kääriä. Tuohon oikein ja väärin saatuun tavaraansa lienee lautamies ehdottomasti luottanut noin huudahtaessaan, ja ehkäpä hän huomasi itsensä jo niin oppineeksi tuossa isänsä opettamassa taidossa, että se saattaisi häntä auttaa ainian.