""Niin on, kissa, asiat", sanoi Möykkälän Matti, kun hän löi kissan hännästä lattiaan puolikuolleeksi — mars!" sanoi poliisipäällikkö, pilkaten siten lautamiehen nähtävää hätää.
Sitten he lähtivät. Poliisipäällikkö seurasi lautamiestä aivan kannaksilla, ja toiset poliisimiehet kävelivät hänen sivullansa kahta puolta niin liki, että syrjästä katsoja luuli heidän pitelevän lautamiestä rinnuksista kiinni. Semmoisessa asemassa telläsivät he pitkin kaupungin katua vankihuonetta kohden, ja sinne päästyänsä tyrkkäsivät he lautamiehen pimeään, kolkkaan, kosteaan tyrmään. Sitten löivät he kiinni raskaasti raudoitetun oven, ja kitinällä ja narinalla meni kolea, moni keinoinen lukko kiinni poliisimiesten vääntäessä. Sinne ypö yksin jäi rikas, uljas ja mainehikas lautamies, viettämään ikävää yötänsä ja miettimään arveluttavaa tilaansa. Majataloon jäi häneltä höyryävä, viettelevä toti ja majatalonsa väki, joille hän oli kokenut näyttäytyä niin ylevältä, mahtavalta ja suurelta kuin suinkin mahdollista — töllistelemään ja ihmettelemään jäivät he suuren ja mahtavan vieraansa niin perinpohjaista ja äkkinäistä alennusta.
Tuo varakas kauppamies, jolta lautamies meni saamaan rahoja lainaksi, oli iso asioitsija. Kotkan silmillä iski hän katseensa kaikkiin hänelle tulleisin asiakirjoihin. Pitkällinen kokemus ja alkutoimissaan useat, väärennyksien kautta tapahtuneet vahingot, olivat teroittaneet hänen näkönsä niin tarkaksi, että hän tunsi jokaisen asioitsian käsikirjoituksen niin tarkkaan kuin omansakin, nim. niiden, joiden kanssa hän vaan kerrankaan ennen oli kirjeenvaihdossa ollut. Siihen vielä lisäksi tuli se kummallinen ja lautamiehelle eduton seikka, että lautamiehen tuomassa velkakirjassa olevat takuumiehet olivat molemmat kauppamiehelle sukua, toinen vävy ja toinen lanko. He sattuivat molemmin olemaan kaupungissa ja oitis tiedusteli kauppamies heiltä kuinka asia oikeastaan oli. He kielsivät kovasti koskaan matkustaneensa lautamiehen kotipitäjäässä, sitä vähemmin hänelle taanneensa. Sitä he vaan ihmettelivät, kuinka oli voitu niin mestarillisesti jäljitellä heidän käsikirjoitustansa. Tämän kuultuansa hän vähääkään epäilemättä pyysi viskaalilta lautamiehen vangitsemista, joka tapahtuikin, niinkuin olemme jo nähneet.
Siihen aikaan ei ollut sähkölennättimiä, eikä rautateitä, joiden avulla olisi saatu pikainen tieto asianomaisille, sentähden laitti kauppamies erään poliisipalvelian haastamaan molemmat velkakirjassa olevat vieraat miehet ja kirjoittajan todistajiksi, kaupungin neuvohuoneessa määrättynä päivänä tapahtuvaan asian tutkintoon.
Määrätty päivä tuli ja kutsutut vieraat miehet olivat saapuneet paikalle. Poliisimiehet saattivat kunnian lautamiehen oikeuden tutkittavaksi, ja viskaali oli kannustaja.
"Oletko sinä tällä velkakirjalla yrittänyt saada rahaa lainaksi?" kysyi oikeuden esimies lautamieheltä, näyttäen hänelle velkakirjaa.
"En minä ymmärrä koko kysymyksessä olevasta velkakirjasta mitään, enkä tiedä koko asiasta sen enempää", sanoi lautamies.
"Sinä siis kiellät koko asian?"
"Kiellän".
Vieraat miehet kuulusteltiin. Molemmat takuumiehet todistivat, ett'eivät he ole koskaan tuon takauksen alle kirjoittaneet. Velkakirjan kirjoittajaksi ja toiseksi todistajaksi kirjoitettu todisti, ett'ei hän ikänä ole tuota velkakirjaa kirjoittanut, vaikka — ihme kyllä! — kirjoitus on ihan hänen käsikirjoituksensa näköistä; toinen todistaja todisti myös, ett'ei hän ole koskaan ollut todistajana tuota velkakirjaa tehdessä. Kauppamies todisti juuri tämän oikeuden edessä seisovan Kanniaisen lautamiehen tulleen häneltä tällä kysymyksessä olevalla kirjalla eräänä iltana rahaa pyytämään lainaksi.